SEIKKAILIJATAR *

Julkaistu

23.1.2021

Kännykkäni pärähti soittamaan korvia riipivää herätysääntä, jota vihasin yli kaiken. Juuri siksi en vaihtanut sitä. Jos vaihtaisin lempeämpään ääneen, voisin hyvin painaa puoliunessa torkkua ja nukahtaa uudestaan.

Uusi päivä. Kierähdin selälleni ja vilkaisin sivulleni. Väinön vaalea hiuspehko lepäsi viereisellä tyynyllä. Hän oli kääriytynyt peittoon, eikä näyttänyt häiriintyvän edes inhottavan ujeltavan äänen takia. Tökkäsin häntä selkään ja kun hän ei vieläkään herännyt, tönäisin niin, että mies oli pudota sängystä.-

Väinö, ylös. Pitää mennä, sanoin unesta käheällä äänellä.

Väinö alkoi liikehtiä hitaasti ja kääntyi ympäri. Hän räpytteli vauvansinisiä pyöreitä silmiään ja haukotteli.

-Ei kai tässä vielä mikään kiire ole kulta, hän hyrisi ja silitti käsivarttani hellästi.

Värähdin. Minua oli kaduttanut jo yöllä, että olin kutsunut Väinön käymään ja nyt minua kadutti vielä enemmän. Väinö oli keskinkertainen rakastaja, mikä oli vielä hyve. Mutta mies oli myös kauhea lääppijä ja lässyttäjä, mikä oli ehdoton pahe. Tai pahe kuulosti liian seksikkäältä. Lääppijät ja lässyttäjät olivat minusta luotaantyöntäviä. Mutta minkäs teit. Minun oli tehnyt mieleni seksiä, eikä maanantaina kannattanut juuri lähteä metsälle baareihin.

Olin tuntenut Väinön jo vuoden verran ja aina silloin tällöin päädyimme yhteiseen petiin, yleensä minun aloitteestani. Mies oli yrittänyt saada minua vakituisempaan suhteeseen, mutta minä en ollut alkanut neuvotella asiasta, eikä Väinö ollut painostanut, ainakaan kovin usein. Epäilin, että hänellä oli enemmän tunteita minua kohtaan kuin minulla häntä, ja podin siitä aika ajoin huonoa omaatuntoa.

Väinö venytteli hyvinmuodostuneita käsivarsiaan ja hivuttautui kiinni minuun. Kova keskikokoinen aamuseisokki painautui vatsaani vasten. Aloin kiihottua hiukan tylyistä ajatuksistani huolimatta.

-Salla pikkuinen, jos me asuttais yhdessä, me voitais rakastella ihan milloin vaan, Väinö mutisi pehmeästi.

Alkava kiihottumiseni kuoli ja nousin istumaan. ”Pikkuinen”. Hyi helvetti. Oli aivan riittävän ärsyttävää olla 157 senttiä pitkä ilman että joku vielä kutsui pikkuiseksi kuin jotain taaperoa. Ja ”rakastella”? Väinö oli pannut minua eilen kaksi kertaa takaapäin, kun en tykännyt katsoa hänen kosteita silmiään hänen lauetessaan.

-Pakko lähteä töihin, sanoin riuskasti ja kävelin alastomana 20 neliön keskustayksiöni suihkuun. Sä voit nukkua vielä, jos haluut.

Minun todella pitäisi löytää joku muu, ja järjestää Väinö menneisyyteen. Panin pienen asuntoni kylpyhuoneen oven lukkoon siltä varalta, että Väinö haluaisi vaahdottaa minut romanttisesti suihkussa.

Siinä suihkutellessani kääntelin ja vääntelin itseäni ja tunsin, kuinka kipu juimi alaselässäni. Olin nukkunut huonosti, ja särky oli vaivannut minua jo viikkoja, eikä se näyttänyt menevän ohitse Buranalla. Iltapäivään mennessä olisin taas jo melkein raajarikko. Olisi pakko varata aika lääkäriin.

Kun tulin suihkusta, kaivoin esiin mahdollisimman ohuet ja pienet alusvaatteet, sillä toukokuun loppu oli harvinaisen lämmin. Päälle vedin melkein yhtä ohuen sinisten ja oranssien pienten kukkakuvioiden täplittämän hennon aprikoosinvärisen kesämekon, jossa oli söpöt puhvihihat ja rypytetty avoin kaula-aukko.

– Sä näytät suloiselta, Väinö hempeili vuoteesta. Kävelin vessaan ja irvistin itsekseni. Tukkani näytti harakanpesältä, mutta kun föönasin sen sileäksi ja kiersin sen yksinkertaiselle nutturalle, se hehkui kalpean viljan värisenä ja kiiltävänä. Vähän meikkivoidetta, ripsiväriä ja huulipunaa ja olin valmis, jos särkevää selkääni ei otettu huomioon. Työnsin jalkani ihaniin oransseihin kymmenen sentin korkkareihini ja huusin Väinölle: ”Muista painaa ovi kunnolla lukkoon!”

———————————-

Päivä oli vasta alussa, kun selailin työterveyden nettisivuja. Selkääni särki jo armottomasti ja Markku, pomoni ja verkko-operaattoriyritys AinaGo:n myyntijohtaja oli suositellut minulle Konstantin Kankaanpäätä, joka oli kuulemma loistava fysiatri. Markulla oli ollut moninaisia selkäongelmia, joista ainakin osa johtui varmasti hänen mahtavasta mahastaan ja kroonisesta liikuntainhostaan, joten otin suosituksen vakavasti ja hain lääkärin nimeltä esiin.

Huomasin, että tarjolla oli yksi ainokainen aika sille päivälle ja seuraava aika menisi ensi viikolle. Nyt kun olin päättänyt mennä lääkärille, halusin sinne niin pian kuin mahdollista, joten otin klo 10:30 ajan ja vääntäydyin seisomaan. Riensin Markun huoneen ovelle.

– Mä tein tarjouksen sille Isosti Oy:lle ja lähetin sen menemään, huikkasin Markulle.

-Mä sain varmaan jonku peruutusajan, joten mä meen nyt sinne Kankaanpäälle.

Markku heilautti kättään joihinkin papereihin syventyneenä, ja minä painoin oven kiinni. Nilkutin avokonttorin lävitse. Vaikka kymmenen sentin korot lisäsivät yleensä henkistä itsevarmuuttani, ne eivät lisänneet tällä hetkellä mukavuuttani millään tasolla. Olisi pitänyt tyytyä ballerinoihin.

Lähin vastaanotto oli ihan lähellä, Ruoholahdessa kuten työpaikkanikin. Kankaanpään vastaanotto oli kuitenkin ydinkeskustassa, mikä tarkoitti joko metroa tai raitiovaunua. En kestäisi yhtään enempää kävelyä kuin oli pakko, joten valitsin raitiovaunun. Vaikka kello oli vasta kymmenen, aurinko helotti jo kirkkaana, ja ilma alkoi muuttua raikkaan lämpimästä paahtavan kuumaksi. Kiemurtelin penkillä ja yritin löytää hyvää asentoa, mutta kun kun tajusin sen mahdottomaksi, suljin silmäni ja yritin meditoida itseni kestämään viiden minuutin matkan.

Vastaanotto sijaitsi opasteiden mukaan Forumin ylimmässä kerroksessa. En ollut käynyt tässä pisteessä aikaisemmin, joten toivoin löytäväni vastaanotolle ilman hairahtumista väärään suuntaan. Se ei tietenkään onnistunut ja harhailin ontuen ja kiroten kauppakeskuksen käytävillä muutaman minuutin, ennen kuin huomasin, että vastaanotto oli piilotettu keskuksen kaukaisimpaan nurkkaan.

Olin paikalla vain pari minuuttia ennen puolta ja toivoin, ettei lääkäri ollut aikataulusta jäljessä. Hän oli. Viisi minuuttia, mutta sekin oli minulle liikaa. Naputin avokastani lattiaa vasten kärsimättömänä ja kiukkuisena ja kun kuulin ovensuusta ”Metsola!”, hyppäsin ylös ja kierähdin ääntä kohti kuin olisin pelännyt jonkun muun tunkeutuvan minun ja varaamani ajan väliin. Siinä samassa tunsin kovan kivun vihlaisun selässäni ja reidessäni. Oranssi peep-toe-korkkarini vääntyi allani ja rojahdin lattialle.

– Auuu!, kuulin oman ääneni ja yritin päästä istumaan, kun sain hetken päästä taas henkeä keuhkoihini. Samalla haravoin katseellani, mihin kenkäni oli lentänyt.

Katseeni osui khakinvärisiin housunlahkeisiin, kammottavan mudanvärisiin ja rumiin terveyssandaaleihin, ja suuriin jalkoihin, joissa toisessa oli tummansininen ja toisessa musta sukka. 300 Euron korkokenkäni makasi niiden välissä.

– Sattuiko?, kuului jostain kaukaa vakaa, matala ääni, joka ei paljastanut minkäänlaista tunnetta.

-Ei tässä mitään…, vakuutin, vaikka selän lisäksi nyt myös takapuoleni oli muusina.

Könysin istuvaan asentoon ja tajusin, että kesämekkoni oli vyötärölläni ja Konstantin Kankaanpäällä oli oivat näkymät pikkuruisiin ja läpinäkyviin puuterinvärisiin pitsistringeihini.

Voi helvetin helvetti.

Nyin helmani reisilleni ja lääkäri laskeutui polviensa varaan ja ojensi minulle kenkäni.

-Mä en tiedä, mikä tää on olevinaan, mutta sä näytät käyttävän niitä kenkinä, mies sanoi kuivasti.

Nostin katseeni ja kohtasin teräksenharmaat silmät. Aivoni muuttuivat muutamaksi sekunniksi Tikkurilan maalikartaksi, kun ne kävivät läpi miehen silmien sävyjä. Todellakin. Oikeasti harmaat silmät. Ei vihreän tai sinisen häivääkään. Pelkkiä vaalean- ja tummanharmaan vivahteita kuin mustavalkoisissa valokuvissa. Hiukset ja kulmat olivat tummat, kylmän tummanruskeat, jotka sopivat silmien sävyyn, iho hyvin vaalea ja nenä hiukan kyömy. Hänen suunsa oli hiukan vinossa. Ehkä sen oli tarkoitus jäljitellä hymyä, ajattelin oudon haparoivasti ja huomasin, että hänen alahuulensa oli täyteläisempi kuin ylähuuli.

Lääkäri oli nuorempi kuin olin kuvitellut. Markun puheista olin päätellyt, että Kankaanpää olisi yli viisikymppinen kuten Markkukin – hän oli sanonut Kankaanpään olevan uranuurtaja. Saattoiko nelikymppinen mies olla uranuurtaja?

Mies räpäytti silmiään, kun en vastannut mitään. Hän laski katseensa kädessään olevaan kenkään.

-Otatko sä tän vai heitetäänkö nää roskiin? Mä kannatan jälkimmäistä, mies kysyi ja mulkoili kaunista kenkääni paheksuvasti. Hänen asiallisen äänensä alla oli jotain karkeaa, kuin soraa. Jotain, joka saattaisi aiheuttaa naarmuja ja hiertymiä, jos hän päättäisi päästää irti sivistyneisyydestä. Sydämeni alkoi hakata ja nielaisin.

– No? Ootko sä Metsola Salla? Sulla on 30 minuutin aika ja se kuluu koko ajan.

Hätkähdin. Olin unohtunut tuijottamaan miestä, joka oli juuri nähnyt alushousuni ja todennäköisesti myös jalkovälini. En ollut punastelevaa tyyppiä, mutta nyt poskiani alkoi väkisinkin kuumottaa.

-Joo. Anteeksi. Mä otan sen, ja osoitin kenkää.

-Ja nää on muuten kalliit kengät ja sun on ihan hirveät.

Sanomatta sanaakaan lääkäri tarttui nilkkaani ja työnsi avokkaan jalkaani kuin olisin ollut Tuhkimo. Se sopii!, mieleni teki hihkaista.

Mies tarttui minua käsivarsista, tuki minut seisovaan asentoon ja kohosi itse ylleni kuin Mordorin musta torni. Hänen täytyi olla ainakin 195 senttiä, ehkä pitempikin. Jos riisuisin kenkäni, olisin kuin kääpiö hänen rinnallaan.

-Ainakin mä pysyn pystyssä, hän vain vastasi yhtä kuivasti kuin aiemminkin. Sitten hän kysyi:

-Sä siis olit tulossa mulle?

-Joo, kuittasin lyhyesti ja linkutin vastaanottohuoneeseen.

Huone vaikutti jotenkin oudolta, mutta en pystynyt saamaan kiinni, mikä siinä oli erikoista. Ehkä se oli nojatuoli, johon istahdin. Se oli toimistokaluste, mutta selvästi nojatuoli.

-Kerrohan sitten, minkä takia olet täällä?, lääkäri kysyi, vilkaisi tietokoneeseensa ja kääntyi sitten tuolissaan minua kohti.

-Et ole käyny täällä aiemmin, hän sitten vielä lisäsi.

Huomasin, että miehen hiukset harottivat hiukan liian pitkinä ja että paita hänen valkoisen takkinsa olla oli sinipunaruudullinen. Kertakaikkiaan kammottava riepu. Ja kehtasi sitten arvostella minun kenkiäni, ajattelin tuohtuneesti. Kuulin yskäisyn ja nykäisin silmäni Kankaanpään silmiin.

-Joo en ole käyny, vahvistin.

-Mulla on kipuja. Selkää särkee.

Konstantin Kankaanpää puristi kauniit huulensa yhteen ja hetken minusta tuntui siltä, että hän aikoisi nauraa minulle. Suoristin särkevää selkääni ja tuijotin tiukasti melkein hopeisina välkähteleviin silmiin. Vatsanpohjassani kipinöi niin, että unohdin jatkaa oirekuvaustani.

-Jaaha. Missä se kipu on?

-Alaselässä. Ja oikeassa jalassa. Se niinku säteilee jalkaan. Mä en saa nukuttuakaan.

-Johtuuko unettomuus kivuista vai onko jotain muuta?

-Mitä muuta se voisi olla?, ihmettelin ääneen.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Lääkäri tuijotti minua, eikä tehnyt elettäkään kysäkseen lisää tai naputellakseen tietoja tietokoneelle. Hän ojensi pitkät jalkansa eteensä, nojasi mukavasti työtuoliinsa ja naputteli kynäänsä työpöytäänsä vasten. Vatsassani muljahteli ja kipinät lähtivät kiitämään pitkin hermoratojani. Hän katsoi minua kuin olisi istunut striptease-klubilla ja halunnut minun alkavan riisuutua musiikin tahdissa. Pahinta oli, että mieleni todellakin teki mieli alkaa riisuutua.

Yritin kerätä itseäni, tasata hengitystäni, selvittää päätäni. Uranuurtaja todellakin. Kuvitteliko hän parantavansa ihmisiä seksikkäällä tuijotuksella? Markulla ainakin oli tietääkseni ihan oikeita lääkkeitä, ja minun oli vaikea kuvitella häntä strippaamassa kenellekään.

-Eikö sun pitäis ottaa selvää, mitä tää voi olla?, yritin sanoa ylemmyyttä tihkuvalla äänellä, mutta onnistuin kuulostamaan vain käheältä ja anovalta.

Nousin seisomaan ja sävähdin, kun jalkaani pitkin kulki vihlova kipuvana. Käännyin ympäri ja näytin käsilläni, missä kipu sijaitsi.

-Tässä se on, se kipu, ihan alhaalla, lantion yläpuolella. Se alkoi jo viikkoja sitten ja oon ottanu Buranaa, joten jotain muuta sen täytyy olla kuin että olisin nitkauttanu sen tai jotain.

Sitten kurotin reittäni kohti ja sanoin:

-Sit täältä menee semmosta, en mä tiedä, mut tuntuu hermokivulta.

-Kuule…, kuulin takaani huokaisun, joka kuulosti melkein kyllästyneeltä ja sitten mies jatkoi:

-Mä en varmaan sua voi auttaa…

-Miten muka et! Mun pomo sanoi, et sä oot uranuurtaja tälla alalla! Sano nyt, mikä tää paikka on, joku nikama tai jokin!

Peruutin miehen eteen ja osoitin takamukseni yläpuolelle. Hiljaisuus humisi hetken huoneessa ja sitten tunsin Kankaanpään käden alaselälläni.

-Tätäkö sä tarkoitat?, lääkäri kysyi ja tunnusteli sormillaan kipeää kohtaa alaselässäni. Minä vavahdin, mutten kivusta.

Minusta tuntui äkkiä kuin mekkoni ohut kangas olisi palanut olemattomiin. Minun oli yhtäkkiä kuuma ja kylmä yhtä aikaa, ja jokaikinen ihokarvani nousi pystyyn. Miehen käsi liukui lantiolleni ja seurasi takareittäni samasta kohtaa kuin mihin olin osoittanut.

Vartaloni, joka oli jo aiemmin alkanut reagoida omia aikojaan, kuumeni ennestään ja rinnanpääni kiristyivät tiukoiksi nupuiksi. Herranjumala. Tunsin raskaan, tahmean kosteuden hiipivän jalkoväliini ja seisoin paikallani kuin liimattuna lattiaan.

Kankaanpään käsi valahti pois reideltäni ja kuulin vakaan, rauhallisen äänen sanovan:

-Siinä on lannerangan nikamat. Oireiden perusteella vois olla välilevyn pullistuma, ja kipu säteilee reiteen, mutta mä en oo oikea henkilö diagnosoimaan sun vaivoja.

Seisoin hetken paikoillani ja keräsin itseni. Minun totta tosiaan tarvitsi hankkia uusi rakastaja, jos tuo epäpätevä, huonosti pukeutuva ja tukka pystyssä kulkeva lääkäri, joka ei näyttänyt olevan lainkaan kiinnostunut minusta tai vaivoistani, sai minut kiihottumaan.

Käännyin ympäri ja kurtistin hänelle kulmiani.

-Kuule, mä oon myyntipäällikkö ammatiltani, ja sä nyt et tee kovin suurta vaikutusta lääkärinä etkä asiakaspalvelijana.

Mies ei tuntunut hätkähtävän. Hän nojasi vain tuoliinsa, ojensi pitkät jalkansa taas eteensä ja risti eriparisukkaiset sandaalijalkansa.

-Se ei oo mun vika, jos asiakas yrittää ostaa Gigantista leipää ja maitoa, Kankaanpää vastasi ilmeenkään värähtämättä.

-Mitä?, minä älähdin.

-Mä oon psykiatri. Ja hyvä sellainen.

Tuijotin Kankaanpäätä hämmentyneenä hetken ja sopersin:

-Mutta mun pomo…se sanoi, et sä oot fysiatri…

– Mun setä – myös Konstantin Kankaanpää – on fysiatri. Siitä lähtien kun mä tulin tänne, mä oon pyytäny vaihtaan mun nimeksi nettisivuille Konstan tai Aleksanterin, mun toisen nimen. Just tän takia. Nimi kulkee suvussa, valitettavasti. Tosin sä oot vasta toinen tänne harhautunut. Yleensä ihmiset ymmärtää eron psykiatrin ja fysiatrin välillä.

Suoristauduin ja asetin käteni lanteilleni. Mokoma ylimielinen, alentuva, huonostipukeutuva, seksikäs — EI seksikäs, ei sinne päinkään – paskapää.

– En mä silti asiakaskokemusta voi kauheesti kiitellä. Mollaat mun kenkiä ja sitte moitit mua vähän vajaaksi.

– Musta vaan tuntuu, että me ollaan jo niin tuttuja, ettei meidän tartte teeskennellä turhia. Kengät on haukuttu puolin ja toisin, sä oot kyseenalaistanu mun pätevyyden ja mä tiedän, että sä oot ihan aito blondi.

Konstantin Kankaanpää tuijotti minua tyytyväinen hehku silmissään ja laiska hymynväre suupielissään. Sitten hän käänsi päätään niin, etten nähnyt hänen ilmettään, mutta epäilin vahvasti, että hän nauroi minulle.

Katsoin miehen poispäin käännettyä päätä hetken turhautuneena. Minulla ei ollut tapana jäädä kakkoseksi sanasodassa, mutta viimeisen kommentin jälkeen kehoni läpi livahtanut värähdys sumensi aivotoimintaani sen verran, että pääni löi tyhjää.

-Hyvä on. Kiitos kovasti ja näkemiin, sanoin niin ylpeästi kuin ihminen siinä tilanteessa pystyy ja marssin ovelle.

-Pyydä siltä mun sedältä lähete magneettikuvaukseen…, kuului tukahtunut vastaus ja silloin tiesin, että olin arvannut oikein. Kirottu mies nauroi minulle.

—————————————

Oikealle Konstantin Kankaanpäälle ei ollut peruutusaikoja, ja työpäivän jälkeen selkäni oli niin kipeä, että varasin ajan Ruoholahden toimistoon seuraavaksi päiväksi vähemmän uraauurtavalle fysiatrille. Meillä oli työpaikalla mahdollisuus sairauspoissaoloon omalla ilmoituksella ja sanoin Markulle, etten todennäköisesti tulisi seuraavana päivänä töihin.

Kesä oli tulossa ja työtahti oli laantunut, joten senkään puolesta ei ollut hätää. Sitäpaitsi en pystyisi todennäköisesti istumaan kokonaista työpäivää enää seuraavana päivänä.

En nukkunut juuri yhtään. Otin Buranaa ja Panadolia, mutta jäytävä kipu ei asettunut kunnolla ja jalkaa särki entistä enemmän.

Selkä ei kuitenkaan ollut suurin syy unettomuuteeni tällä kertaa.

Kivuista huolimatta minulla oli hirvittävän levoton olo ja päässäni pyöri kuumia eroottisia mielikuvia. Tiesin kyllä, miksi olin kuin kissa pistoksissa, mutta en olisi millään halunnut myöntää sitä edes itselleni. Vartaloni hälytti, että se tarvitsi seksiä — epätoivoisesti — ja se tiesi tarkalleen, keneltä se sitä halusi. Harkitsin Mikaelille tai Väinölle soittamista, mutta jätin sen tekemättä. Kumpikaan ei ollut todellinen vaihtoehto. Kummankaan — tai kenenkään muunkaan miehen kosketus ei ollut koskaan tuntunut samalta kuin Konstantin Kankaanpään.

Yritin rauhoittaa itseäni lukemalla ja ristikoita täyttämällä, mutta kun niissäkin tuntui toistuvan loputtomiin sellaisia sanoinkuvaamattoman siivottomia sanoja kuten raaja, selkä, kosketus, lääkäri, kenkä, käsi tai katse, annoin lopulta periksi ja harkitsin valituksen kirjoittamista kustantamoille epäsopivasta sisällöstä. Solvasin itseäni hulluksi ja painuin sänkyyn.

Kun olin pyörinyt lakanoiden välissä hetken, lisäsin meriitteihini mielipuolen, säälittävän sekä typerän ja vakuutin itselleni, että olin kuvitellut kaiken. Että kyseessä oli jokin outo ohimenevä päähänpinttymä. Viiden minuutin kuluttua annoin periksi ja liu’utin käteni jalkoväliini ja toisen rinnalleni.

Minä ja alushousuni olivat hämmentävän märät, vaikka olin vaihtanut stringejäkin jo kertaalleen. Nykäisin alushousut pois ja kosteus levisi reisilleni. Sormeilin sisäreisiäni, häpyhuuliani ja alavatsaani hetken ja upposin kuvitelmiini. Konstantin Kankaanpään suuri käsi märässä vaossani, hänen ihana suunsa imemässä rintojani, hänen valtava hahmonsa puristamassa minut patjaa vasten niin että pystyin tuskin hengittämään…

Jostain syystä olin varma, että Konstantin Kankaanpää ei lässyttänyt, vaan teki sängyssä juuri niin kuin halusi. Kuvittelin, kuinka hän levittäisi reiteni ja nostaisi toisen sääreni olkapäälleen. Suljin silmäni. Sormeni luiskahtivat häpyhuulieni väliin ilman minkäänlaista kitkaa ja klitorista hierova sormeni muuttui hänen peukalokseen.

Nyt sä saat mitä sä oot niin kovasti vailla.

Vaikka sanat olivat mielikuvitukseni tuotetta, se oli  hänen äänensä. Viileä ja asiallinen, pinnan alla soraa. Soraa täynnä teräviä särmiä.

Muistin viileät, vakaat silmät ja tuijotin mielessäni harmaisiin iiriksiin, kun kuvittelin hänen työntyvän sisälleni. Laukesin niin lujaa, että suustani pääsi sarja kovaäänisiä parahduksia ja vaikerruksia. Painoin kahta sormeani klitoristani vasten. Orgasmini tuntui niin uskomattoman hyvältä, etten halunnut sen loppuvan lainkaan. Kun lakkasin sykkimästä ja värisemästä, oloni tyyntyi hetkeksi. Kehoni alkoi kuitenkin kiristyä uudelleen puolen tunnin sisällä ja jouduin aloittamaan alusta. 

En tiedä kuinka monta kertaa kuvittelin Konstantin Kankaanpään ottavan minut sängyssäni, vastaanotollaan, työpaikallani ja mitä mielikuvituksellisimmissa paikoissa kaikissa mahdollisissa asennoissa, mutta kun nukahdin, olin edelleen tyydyttymätön. Kun heräsin aamulla, olin väsynyt, tokkurainen ja kipeän kiimainen.

Mietin, voisinko ehdottaa treffejä Kankaanpäälle meilitse. Sitten tyrmäsin ajatuksen välittömästi.Enhän minä tiennyt edes, oliko hän naimisissa. Mies oli ehkä käyttäytynyt tavallista epämuodollisemmin, mutta se saattoi mennä pyllähdyksen ja väärinkäsityksen piikkiin. Eikä hän ollut vaikuttanut kiinnostuneelta. Paitsi, miten hän oli katsonut minua….Niin miten hän oli katsonut minua? Kaikki saattoi olla vain omien fantasioideni tuotetta.Tiesin yleensä, kun mies oli kiinnostunut, mutta Kankaanpäästä en tiennyt. Ehkä minä siksi olinkin niin villiintynyt.

Juuri niin, vakuutin itselleni. Sitä sen täytyi olla.

Päätin lähteä keskiviikkona radalle.

Iskisin uuden miehen, joka saisi epäterveet ajatukseni ammuttua kuuta kiertävälle radalle.

__________________________________________________________________________________________________________

Haluatko tietää, miten Sallan ja Konstantinin suhde kehittyy? Lupaan kirkkaina lenteleviä kipinöitä, tiukkoja yhteenottoja ja veitsenterävää sanailua – kuumaa erotiikkaa tietenkään unohtamatta! 😀

OSTA KOKO TARINA TÄSTÄ:

SEIKKAILIJATAR *

 

 

Lue lisää tarinoita

Opettaja 🔥🔥

Heräsin hitaasti ja vastentahtoisesti, kun aurinko tuntui häikäisevän, vaikka silmäni olivat vielä kiinni. Suuni maistui happamalta, silmäni tuntuivat turvonneilta ja ohimoissani jyskytti. Tapailin muistikuvia edellisillalta, ja kun tavoitin ne, vatsaani viilsi häpeä...