PAJA ūüĒ•

Julkaistu

10.2.2021

Rakkaat lukijat!

Nyt olen kokeilun äärellä. Julkaisin Pajan ensimmäisen luvun, kuten olen luvannut, ilmaiseksi, mutta tämän tarinan kaksi seuraavaa lukua voi ostaa Holvi-verkkokaupan kautta hintaan 1,65 Eur. Holvi on finanssivalvonnan alainen maksulaitos, joten jos kiinnostut tarinasta ja haluat ostaa seuraavat luvut, antamasi tiedot (nimi ja sähköposti Рmuita tietoja ei tarvitse antaa, vaikka ne ostoskorissa näkyvätkin esim. osoitekenttinä) ovat yhtä tiukasti tallessa kuin pankissa. 

Joudun toimimaan näin, koska tämän palvelun kautta kaupankäynti pienelläkin hinnalla on mahdollista ilman turhan suuria transaktiokuluja. Mutta tietysti tämäkin palvelu maksaa jotain, ja arvioin tässä ajan kuluessa, kannattaako minun tarjota lukuja vai ennemmin kokonaisia kirjoja. Sen päätät sinä. 

Tässä kuitenkin ensimmäinen luku Рja jos innostut ostamaan pari seuraavaa lukua, linkki tuotteeseen ja verkkokaupan etusivulle löytyvät luvun lopusta.

Huomaathan, että latauskertoja Holvi-kaupan kautta tulee vain kolme (itse en siihen voi vaikuttaa), joten käytäthän suosittelemaani ilmaista ja turvallista Adobe Acrobat Reader- sovellusta, jos luet puhelimella. Sitä kautta tiedostotkin on helppo etsiä, jos et heti hoksaa, minne tiedosto latautuu. Ja kuten aina Рvaikka pulmia tulisi, ne ratkeavat, kun vain otat minuun yhteyttä!

t. Lilith

 

Tönäisin Pirjoa hellästi olkapäähän. Viisikymppinen, pyöreä nainen havahtui, tökkäsi vaistomaisesti silmälasejaan ylemmäs nenälleen ja haroi sitten punaisiksi värjättyjä hiuksiaan.

-Anteeksi, hän mutisi nolon näköisenä ja tavoitteli sylistä tippumaisillaan olevia kutimiaan ja puolivalmista iloisen moniväristä villasukkaa.

-Et sä sille mitään voi. Mutta sä voisit kutoa tossa nojatuolissa. Mä pelkään, että sä satutat ittes, jos sä nukahdat jakkaralla.

-Mutta Anu on nojatuolissa…

-Anulla ei oo väsymysoireyhtymää eikä fibromyalgiaa, ja se on sua kakskyt vuotta nuorempi. Se pystyy hyvin tekeen jakkaralla tai sohvalla.

Käännyin päättäväiseti nojatuolin suuntaan, jossa vihreätukkainen Anu ompeli suuria nappeja vihreisiin ja ruskeisiin olkakasseihin.

-Anu. Pirjo tulee siihen tekemään, sanoin tavallista matalammalla ja pehmeällä äänellä mutta päättäväisesti.

Nuoremman naisen kasvot mutristuivat kapinallisesti. Anu sairasti Aspergerin oireyhtymää. Hän piti pehmeistä asioista ja vihreästä väristä, ja tultuaan pajaan hän oli yrittänyt omia sammaleenvihreän nojatuolin itselleen kerta toisensa jälkeen. Lisäksi hän rakasti ompelemista ja nappeja. Jos sairaus rasittikin hänen elämäänsä, pajalla hänen oli onnistunut perehdyttää muitakin kassien, pyyhkeiden ja jopa lasten kylpytakkien tekoon, kunhan kukaan ei koskenut häneen tai ompeluvälineisiin. Tai tullut liian lähelle.

-Työpöydän ääressähän sä oot ennenki tehny, siinä on hyvä työtuoli. Tai sä voit mennä tonne penkille. Sekin on pehmustettu. Pojat saa siirtyä ruokalan puolelle kahvitteleen.

Vilkaisin pitkälle, pehmustetulle penkille, jolla pari puutyöpajan tekijää pitivät taukoa kahvikuppeineen.

-Ne ei oo nojatuoleja, Anu vastasi, mutta nosti takamuksensa tuolista.

-Mä tiedän. Mutta Pirjo voi loukata itsensä, jos se nukahtaa jakkaralle. Toi kassi on tosi kaunis.

-Enni oli ommellu kukkakuvion väärin, Anu niiskaisi.

Olin nähnyt jo moititun tuotteen, ja tiesin että suurin ongelma oli se, että kassiin ommeltu kukka oli suurempi ja ehkä vähän vähemmän hienostunut kuin Anun omat kukkaset. Asiakkaat tuskin huomaisivat mitään.

-No, kaikki ei oo niin taitavia ompelemisessa kuin sä. Mutta sitä vartenhan sä toimit täällä opettajana. Enniki on oppinu jo tosi paljon. Eiks niin?

-Mmh, Anu äännähti ja lipui kohti penkkiä.

-Harri ja Tarmo, hei! Menkääs ruokalaan!, huusin tilan toiselle puolelle.

Oli luojan lykky, ettei Anu ollut ääniherkkä, kuten monet aspergeria sairastavat, sillä käsityötilan toisella puolella oli puu- ja metallityötilat ja sieltä kuului alituiseen jos jonkinlaista pauketta, ujellusta ja vasarointia.

Puhelimeni soi ja huokaisin. Tulossa oli varmasti lisää väkeä. Se ei itsessään ollut mikään ongelma. Päinvastoin, oli hienoa, että kaupunki rahoitti kuntouttavan työtoiminnan pajaa, joka oli saanut alkunsa äitini toimiessa sosiaalitoimen johtajana kaupungissa. Ongelma vain oli se, että vaikka meillä oli periaatteessa reilusti tilaa, varsinkin käsityö- ja askartelutilat alkoivat olla täynnä enemmän tai vähemmän osatyökyvyttömiä ja no aika pitkälti kokonaan työkyvyttömiä ihmisiä.

Olin ajatellut esitt√§√§ seuraavaan talousarvioon m√§√§r√§rahaa pajan remonttiin. Pajan tilat olivat vanhassa varastotilassa, ja jos tontilla oleva pieni rakennus kunnostettaisiin samalla, se tuskin lis√§isi kuluja kauheasti. Sill√§ saataisiin lis√§√§…

Kaivoin puhelimen esiin ja ajatukseni katkesivat. Rypistin otsaani. Numero ei ollut tuttu, ja painoin nopeasti vihreää luurin kuvaa. Etsin aina uusia lahjoituksia eri muodoissa Рtyövälineitä, materiaaleja, rahaa  Рja lahjoituksia koskevat puhelut tulivat usein vieraista numeroista, kun yritysten omistajat tai johtajat delegoivat asian jollekin toiselle.

-Irina Alila, vastasin nopeasti ja hymyilin samalla kun puhuin.

Olin kuullut, että ihminen kuulee hymyn äänessä, vaikkei sitä näkisikään. Hymy oli halpa hinta, jos saisin vaikka hyvälaatuisia ja kauniin värisiä kankaita pajalle.

-T√§√§ll√§ on Eino Lahti Formialta. M√§ vastaan kiinteist√∂ist√§ ja vuokrasopimuksista…

Mies vaikeni aivan kuin olisi vähän kiusaantunut, mutta minä kannustin häntä eteenpäin:

-Niin? M√§ puhuin asiat selviksi Bj√∂rnin kans, ennen kuin se j√§i el√§kkeelle. Se lupas jatkaa sopimusta 25 vuotta. Mulla on siit√§ s√§hk√∂postikin…

-Krhm. Tuota asiahan on niin, ett√§ Bj√∂rn ei en√§√§ toimi yrityksen johdossa, ja koska teid√§n…hmm…paja on yhdell√§ parhaista paikoista koko kaupungissa, Formia tarvitsee tonttia itse uutta hallintorakennusta varten.

Vatsani tuntui äkkiä jääkylmältä ja rintani tulikuumalta. Espoon Niittykummussa oli sijainnut eri alojen yhtiöiden toimistorakennuksia kauan, mutta viime vuosina myös pajan ympäristöön oli noussut kiiltäviä, korkeita ja hienoja rakennuksia, jotka olivat pajan ränsistyneen habituksen räikeitä vastakohtia. Jos Björn ei olisi saanut sydänkohtausta muutamaa kuukautta aiemmin ja päättänyt viimein 73-vuotiaana jäädä eläkkeelle, minulla olisi vuokrasopimus allekirjoitettuna arkistossa ja kaikki olisi hyvin. Mutta nyt minulla ei ollut.

-Mulla on suullinen sopimus Björnin kans asiasta. Ja sähköposti häneltä. Tää asia oli vain allekirjoituksia vaille valmis. Mä en oo kyselly perään, koska mä aattelin, että nykyinen toimitusjohtaja tarttee aikaa perehtyä moniin asioihin.

En tiennyt Formian uudesta toimitusjohtajasta muuta kuin että hän oli varakkaan suomenruotsalaisen suvun vesa ja elänyt viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta Sveitsissä, kun perhe oli muuttanut sinne isän työn perässä. Nyt Filip Lindell oli siirtynyt Sveitsistä luksuskelloyhtiön johdosta johtamaan Formiaa. En aivan tajunnut miksi. Lindell oli menestynyt kelloyhtiössä huikean hyvin ja nostanut vanhan mutta paikoilleen jämähtäneeksi haukutun kellotalon Sveitsin viiden suurimman ja arvostetuimman kellobrändin joukkoon.

Formia oli tunnettu astioistaan ja lasitavarastaan, ja se oli saanut nimeä ympäri maailmaa, mutta ei se yhtiönä mikään Rolex ollut. Ajattelin Rolexia, koska mitään muuta minulle ei kalliista kelloista tullut mieleen. En muistanut Lindellin aiemmin johtaman firman nimeä. Miehen nimen ja kasvot kyllä muistin, kun olin nähnyt ne Helsingin Sanomien ja Kauppalehden haastatteluiden yhteydessä.

Filip Lindellill√§ oli kylm√§n j√§√§nsiniset silm√§t, korkealle kaartuvat kulmat, hienostunut pitk√§ nen√§ ja leve√§, viekoitteleva hymy, joka oli hiukan vino. H√§nen leukansa oli voimakas ja ter√§v√§k√§rkinen, otsansa korkea ja leve√§ ja…S√§ps√§hdin hereille vihaisena itselleni. Siit√§ oli vain pari viikkoa, kun olin eronnut Ollista, ja entisen poikayst√§v√§ni tavaroita oli viel√§kin kotonani. Min√§ olin surullinen ja vasta toipumassa, eik√§ minun kuulunut haaveilla viel√§ muista miehist√§. Varsinkaan sellaisista, jotka aikoivat mit√§ ilmeisimmin polkea pajani jalkoihinsa.

Eino-mikä-lie oli alkanut puhua toisessa päässä ja minä pääsin matkaan vasta jälkijunassa.

-…arvokas tontti nykyp√§iv√§n√§, ja nykyiset tilat eiv√§t ole metron l√§heisyydess√§ kuten….

-Tiedätkö sä, miksi kaupunki aloitti tän pajatoiminnan Formian vuokratontilla eikä omalla maalla?, kivahdin Eino-paralle, joka todennäköisesti oli vain käsketty välittämään viestiä.

-En, mies vastasi lyhyesti.

-Siksi, että julkiset kulki tänne tosi hyvin mistä päin Espoota tahansa jo ennen metroa. Koska meidän asiakkailla ei ole varaa ajella Mersuilla ja Audeilla jonnekin, minne bussi kulkee 50 minuutin välein. Tai takseilla. Mutta tietysti, jos me saadaan Formialta sen vanha pääkonttori tai osa siitä käyttöön niin eihän se Karaporttikaan pahalla paikalla oo.

Viimeiset sanat heitin piruuttani, sillä oli täydellisen varmaa, ettei kello- ja nykyinen astiamagnaatti Lindell halunnut kirjavaa kuntoutujasakkia pyörimään hienoihin ympyröihinsä. Olli rykäisi taas varovaisesti.

-Niin, t√§ss√§ on nyt kyse siit√§, ett√§ Formia tarvii uuden keulakuvakonttorin. Meid√§n toiminta on kasvanu, ja p√§√§konttori on ihan liian t√§ynn√§. Siin√§ on suuri tontti ja siihen on ulkomaaiaisten vieraidenkin helppo…

-T√§√§ keskustelu oli t√§ss√§. M√§ en muuta minnek√§√§n. Me ei muuteta. Mulla on Bj√∂rnin s√§hk√∂posti ja sana, ett√§ vuokrasopimusta jatketaan ja sill√§ siisti. Formia on vanha yhti√∂. Sill√§ on varmasti maata…ootas, eikse perustettu aikanaan jonnekin Savoon? Rakentakaa sinne! N√§kee ne ulkomaalaiset kuuluisaa J√§rvi-Suomeakin.

Tunsin suurta tyydytystä, kun löin luurin Eino-rukan korvaan. Vai että oikein keulakuvakonttori. Juuri sellaista saattoikin odottaa sveitsiläiseltä ylellisyystuotteiden brändäysmestarilta, joka oli täysin irti tavallisten ihmisten arjesta ja ongelmista. Olisi todella tyydyttävää tarttua Lindellin taitavasti punaruskeiksi värjättyihin hiuksiin ja raijata herra niistä kiinni pitäen katsomaan, millaista elämä pajalla oli.

Sydämessäni kierähti levottomasti, kun mietin, mitä tämä saattoi tarkoittaa toiminnallemme. Olin lukenut sosiaalipolitiikkaa, en lakia. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka pätevä Björnin sähköposti oli juridisesti. Ja mistä me löytäisimme uuden paikan, jos olisi pakko? Kaupunkiin virtasi uusia asukkaita, ja parhaat alueet täyttyivät asuntoalueista. Tätä menoa joutuisimme jonnekin Kirkkonummen rajamaille.

Tiesin olevani v√§h√§n liian kiintynyt pajaan, jota melkein pidin omanani. Olin tullut ensimm√§ist√§ kertaa pajalle kes√§t√∂ihin, tuuraamaan yht√§ ty√∂nohjaajista, ja alkanut vierailla paikalla sitten vain omaksi ilokseni. Aina kun pajalla oli huonopalkkaista ty√∂t√§ tiedossa, min√§ menin. √Ąitini oli pajattanut minulle, ett√§ minun pit√§isi t√§hd√§t√§ korkeammalle, ja ett√§ voisin hyvin p√§√§st√§ nopeastikin pienemm√§n kunnan sosiaalijohtajaksi tai ty√∂llisyysasioiden erikoisasiantuntijaksi.

Minä jäin pajalle. Kun valmistuin, sen edellinen vetäjä ja äidin ikuinen kiistakumppani Heikki oli jäänyt eläkkeelle, ja minut oli valittu hommaan helposti. Kenelläkään ei ollut yhtä paljon työkokemusta pajatoiminnasta tai yhtä hyvää koulutustaustaa.

Heikki oli aiheuttanut äidille harmaita hiuksia, sillä näennäisestä solidaarisuudestaan huolimatta äiti joutui vahtimaan myös kukkaronnyörejä, mutta Heikki oli kävellyt melkein joka viikko muina miehinä äidin johtajanpallin ääreen ja kertonut uusista ideoistaan, joilla kehittää pajaa Рjos vain vähän rahaa saataisiin lisää. Minä olin jatkanut vähän samalla linjalla paitsi että minulla oli kotikenttäetu ja saatoin jankuttaa äidille vaikka käydessäni vanhempieni luona Tapiolassa.

Kun alkuaikoina pajalaiset olivat valmistaneet tuotteita itselleen tai markkinoilla ja erilaisissa tapahtumissa kaupattaviksi, nyt meill√§ oli suuri ja komea pajamyym√§l√§. Sielt√§ saattoi ostaa monenmoista lahjatuotetta liinoista ja pyyhkeist√§ t-paitoihin ja kylpytakkeihin ja erilaisista telineist√§ ja jakkaroista s√§ilytyslaatikoihin ja linnunp√∂ntt√∂ihin. Oli kukkaroita, kyn√§koteloita, heijastimia, kasseja, kiuluja, metallisia viinitelineit√§, puisia vessapaperitelineit√§…Lista oli loputon. Ja mik√§ parasta, kaupunkilaiset olivat l√∂yt√§neet pajan myym√§l√§n. Hintamme olivat naurettavan halvat kalliisiin putiikkeihin verrattuna, ja jos tuotteemme eiv√§t olleetkaan aivan Rolexin tasoa muotoilultaan, ne olivat vinke√§n erilaisia.

N√§in uusia, kauniin kiemuraisella koristeaiheella varustettuja metallisia henkareita ja nappasin pari k√§teeni. Otin kuvan koko myym√§l√§st√§ ja sitten vein vaateripustimet huoneeseeni. Otin kuvan toisensa j√§lkeen, mutta ripustimet n√§yttiv√§t masentavan elottomilta puista ty√∂p√∂yd√§n pintaa vasten. Laskin yhden tummanharmaalle ty√∂tuolilleni, mutta kuva n√§ytti naurettavalta. T√§m√§ oli aina ollut ongelmani. Minulla ei ollut taitoa sommitella, vaikka tiesin, ett√§ n√§ist√§kin saataisiin todella kauniiita kuvia, jos joku vain…

Istahdin hetkeksi vastaamaan muutamaan s√§hk√∂postiin ja sitten vein ripustimet ikkunan √§√§reen. Se vasta huono idea olikin. Vilkaisin kelloa toiveikkaasti. Ehk√§ Anu…

Yllätyin täysin, kun huomasin kellon olevan lähempänä kuutta. Paja oli auki kuuteen, ja yksi ohjaajistani Suvi oli iltavuorossa laittamassa kaupan kiinni. Muut olivat varmasti jo lähteneet. Minulla olisi vielä tehtävää, mutta sen voisi tehdä kotona samalla, kun söisin Saarioisten jauhelihapitsaa ja huudattaisin Birdya tai Behmiä.

Huomenna tulisin ajoissa paikalle. Ottaisin asiakseni kaivella vähän sopimusteknisiä asioita ja soittaa tutulle juristille, vaikka Iina olikin muistaakseni enemmän kansainvälisen lain tuntija. Olin niin ajatuksissani, että astahdin naulakolle toinen henkari vielä kädessäni, mutta en ehtinyt tarttua kirkkaansiniseen villakangastakkiini, kun joku napautti oveeni ja läväytti sen sitten muitta mutkitta auki.

Haukoin henkeäni hetken, ennen kuin sain nipistettyä huuleni yhteen ja kuritettua ilmeeni paheksuvaksi. Edessäni seisoi konjakinruskeaan villakangastakkiin ja murretun siniseen pukuun pukeutunut mies. Ehdin noin kolmessa sekunnissa kartoittaa kaiken. Kallista kashmiria, vaikka en tajunnut, mistä minä sen muka tiesin. Hohtavan viininpunainen solmio, jota oli löysätty. Vaaleansininen paita, jonka pari ylintä nappia oli avattu niin, että näin houkuttelevan, miehekkään kaulakuopan.

MIes oli pitk√§, mutta minulle 158-senttisen√§ miltei mik√§ tahansa oli pitk√§. Olin kuitenkin aika varma, ett√§ t√§m√§ nimenomainen miesyksil√∂ oli l√§hemp√§n√§ 190 kuin 180 sentti√§. H√§nen silm√§ns√§ olivat kuin j√§√§t√§, josta kuvastui pakkastaivaan sini, h√§nen tummat kulmakarvansa niin ylv√§√§sti kaartuvat, ett√§ ne antoivat kasvoille pysyv√§sti hiukan ylimielisen ilmeen ja hiukset…raavin levottomasti rannettani, sill√§ outo kutka oli alkanut piinata ihoani. Vaikka tukka oli leikattu taidokkaasti niin, ett√§ paksut suortuvat laskeutuivat keskijakaukselta kauniisti korville ja ohimoille, hiusten v√§ri ei n√§ytt√§nyt olevan kampaajalta per√§isin. Hiukset olivat juuresta v√§h√§n tummemmat, mutta mit√§√§n juurikasvua se ei ollut. Ja ne olivat latvoista enemm√§n punertavat kuin ruskeat.¬† Sellaista olisi hemmetin vaikea saada aikaiseksi, vaikka olisi millainen hiustaiteilija.

-Hyvää päivää. Tai iltaa, Filip Lindell sanoi muodollisella äänellä ja astahti minua kohti käsi ojennettuna.

Loikkasin taaksep√§in henkaria toisessa k√§dess√§ni puristaen ja kurottauduin huomaamattani raapimaan selk√§√§ni ohuen, iloisenvihre√§n villaneuleeni alta. Siirsin katseeni Lindellin korvan tienoille, mutta ihoani poltteli silti, aivan kuin kaikkialle olisi √§kki√§ lehahtanut √§k√§inen ihottuma. Miehen √§√§ni oli karhea kuin santapaperi ja silti oudon pehme√§. Aivan kuin h√§nen ulkomuotonsa ei olisi ollut tarpeeksi…murskaava.

-Moi, vastasin äänellä, joka oli sekä tukahtunut että yllättynyt.

Lindell astui taas eteenpäin. Minä peruutin. Tiesin vaistomaisesti, että tuosta miehestä piti pysyä erossa. Mahdollisimman kaukana. Toisella puolella mannerta, kiitos. En silti malttanut olla vilkaisematta Lindelliä kasvoihin. Hänen silmänsä räpsähtivät yllättyneesti, kun karkasin kauemmas, ja hänen huulilleen levisi pieni hymy. Pienenäkin se oli vähän vino, huomasin täysin asiaankuulumattomasti.

-Mä yritän vaan kätellä.

-Ei mua tarvi kätellä, möläytin tietämättä miksi.

Ehkä siksi, etten halunnut koskettaa Filip Lindelliä. Se tuntui jostain syystä vaaralliselta.

Minua alkoi epätyypillisesti nolottaa. Kyllähän minä herran tähden kättelin ihmisiä. Ja aivan varmasti niitä, joista tulevaisuuteni tai pajan tarina oli riippuvainen. Lindell alkoi puhua vakavalla äänellä ja hän painotti jokaisen lauseen loppua niin, että ne kuulostivat käskyiltä.

-Sveitsiss√§ se on ehdoton pakko. Sit√§ ilman ei voi el√§√§ kunniallista el√§m√§√§. Eik√§ siell√§ tuntemattomalle ihmiselle sanota vaan moi ja karata toiselle puolelle huonetta, vaikka onkin ehk√§…k√§ytt√§ytynyt sopimattomasti.

Sydämeni kiihdytti tahtiaan jokaisen sanan myötä, mutta tartuin päättäväisesti henkariin kuin se olisi jonkinlainen kilpi ja aloitin tiukasti:

-Me ollaan Suomessa, ja mun tiet√§√§kseni s√§ oot ollu t√§√§ll√§ jo muutaman kuukauden. Sit√§ paitsi Hesarissa ja Kauppalehdess√§ sanottiin, ett√§ s√§ oot k√§yny t√§√§ll√§…

Purin kieleeni, kun Lindellin jäiset silmät välähtivät hämmentävällä tavalla, ja upeat kulmat kohosivat entistä korkeammalle.

-Ai sä oot lukenu mun haastattelut, mies sanoi kummallisen karhealla äänellään ja kallisti pohtivasti päätään.

Polttikohan h√§n tupakkaa? H√§n ei tuoksunut tupakalta. H√§n tuoksui heikosti joltain ihanalta. Yhdistelm√§lt√§ sadetta, tuulta ja aurinkoa. Ehk√§ laventelia, muskottip√§hkin√§√§…√Ąhk√§isin mieless√§ni p√∂yristyneen√§ itseeni ja typer√§√§n reagointiini, ja siin√§ samassa tajusin tehneeni sen √§√§neen. √Ąhk√§isyn siis. Lindellin silm√§t ter√§v√∂ityiv√§t ja mitteliv√§t minua hetken levottumuutta her√§tt√§v√§ll√§ tavalla.

-Sittenhän sä tietenkin tunnet mut paremmin kuin mä sut. Mutta kyllä mä silti kätellä haluun, mies totesi rauhallisesti mutta aivan yhtä tiukasti kuin minä aiemmin.

Minun oli pakko luovuttaa. Jos alkaisin tapella Lindellin kanssa pelkästä kättelystä, se ei taatusti toimisi edukseni neuvottelussa tontin kohtalosta.

-Tuota joo. Anteeksi. S√§ vaan yll√§tit…

-Ja ihan yleissivistyksen nimiss√§ mun on valistettava sua, ett√§ Sveitsiss√§ kasvaneena musta on outoa sinutella ilman ett√§ siit√§ sovitaan, mutta m√§ nyt joustan, kun s√§ oot tutustunu muhun jo sill√§ tavalla syv√§llisesti, ett√§…

-Me ollaan Suomessa!, minä melkein ärähdin ja näin Lindellin hymyn leviävän miltei korviin.

Hiukan vinona.

H√§n tekee tuon tahallaan, p√§√§ss√§ni jyskytti. Filip Lindell kiusasi minua tahallaan. Ennen kuin olimme ehtineet edes esitt√§yty√§. Mokoma omahyv√§inen, itserakas, keikarimainen…Etsin sopivaa substantiivia, mutta ainoa sana, mik√§ aivoissani v√§l√§hteli oli mies. Isolla M:ll√§. Ja sitten muistin, ett√§ oli oma vikani, ettei esitt√§ytyminen oikein tahtonut menn√§ putkeen.

Astuin lähemmäs, vaikka vaistoni käskivät perääntymään suoraan betoniseinän läpi ja juoksemaan karkuun. Käteni tuntuivat hikisiltä ja tajusin puristaneeni henkaria kaikin voimin ja molemmin käsin. Ellen sitten ollut raapinut itseäni. Luulikohan Lindell, että minulla oli pakko-oireita tai jotain? Hieraisin oikeaa kättäni mahdollisimman huomaamattomasti tummansinisiin pillifarkkuihini ja tarjosin kättäni.

-Hauska tutustua. Mä olen Filip Lindell.

Mies tuijotti uskomattoman värisillä silmillään minun tavallisen sinisiin silmiini ja tarttui käteeni. Kämmeneni läpi löi kipinöivä lämpö ja sekuntia myöhemmin ruumiini läpi rysähti kuuma aalto niin voimakkaana, että sain tehdä töitä pysyäkseni pystyssä. Olin ollut oikeassa. Filip Lindell oli vaarallinen. Kiskoin happea keuhkoihin niin huomaamattomasti kuin pystyin, yritin löytää ääneni ja keräsin ajatuksiani.

-Irina Alila. Ja jos sä tulit tästä tontista puhumaan, se on turhaa. Mulla on siitä sopimus.

Olin ylpeä itsestäni, kun äänsin lauseet täsmällisesti ja terävästi ja vain aavistuksen hengästyneesti. Filip Lindell ei välittänyt teeskennellä mitään. Hän hengähti raskaasti, silmäili hentoa vartaloani päästä varpaisiin ja kiskaisi minua äkkiä aivan hiukan lähemmäs. Sydämeni jysähti, silmäni liimaantuivat kapeahuuliseen, mutta niin ilmeikkääseen suuhun ja näin sen raottuvan.

Sitten olin vapaa, ja henkari oli joutunut jollain kumman tavalla Filip Lindellin käteen.

-Mitä sä tällä teet?, mies kysyi poissaolevan kuuloisena ja lisäsi:

-Tää on aika kiintoisan näköinen. Erilainen.

P√§√§sin taas kauemmas ja keskityin tiukasti toipumaan Lindellin l√§heisyydest√§. Minuahan ei h√§m√§tt√§isi, lupasin itselleni sek√§ kiihtyneen√§ ett√§ turhautuneena. Ei yll√§tyshy√∂kk√§yksell√§. Ei luennoilla sveitsil√§isest√§ kulttuurista Eik√§…eik√§…Hyv√§ on!…Seksuaalisella vetovoimalla. Puhumattakaan nyt henkarista!

-Me saadaan lahjoituksia tavarana ja rahana ja myydään meidän tekemiä tuotteita kaupassa. Tää on yks uusi tuote, jota mä yritin kuvata, mutta mä oon surkea kuvaaja. Mennään tähän tonttiin.

Lindell pyöritteli henkaria käsissään arvioivasti.

-Hmm. Tää tontti on Formian. Tietenki.

-Ei kyll√§ oo. Bj√∂rn laitto mulle vahvistuksen, ett√§ se aikoo vuokrata…

-No niin. Siinähän se tuli, Filip Lindell sanoi pehmeän soraisalla äänellään ja jatkoi:

Aikoo vuokrata. Ei sulla oo sopimusta. Eikä tuu.

-S√§ et oo n√§hny sit√§ s√§hk√∂postia…

-Ei mun tarvi. Paljonko te veloitatte t√§mm√∂isist√§ henkareista? N√§√§ on niin j√§nni√§, ett√§ m√§ voisin ostaa…

-Herra Lindell! Voisitteko te ystävällisesti kuunnella!

Filip Lindell nosti katseensa pitelemästään henkarista, ja hänen silmänsä kimalsivat naurusta.

-Ai nytkö me siirryttiin teititteleen? Mun täytyy sanoa, että nää tavat täällä Suomessa joskus hämmentää mua, mutta tää sun paja on ilmeisesti ihan oma pieni mikrokulttuurinsa. Mähän annoin jo luvan sinutella. Mä oon Filip.

Henkäisin ärtyneenä ja tartuin henkariin.

-Jos sä haluut ostaa näitä, tuu ostaan huomenna. Tai mikä arkipäivä vaan. Mutta nyt tää pulju on kiinni ja kassa suljettu.

-Mihin sä tätä halusit kuvata?, Filip kysyi käsi lujasti henkarissa kiinni.

-Facebookiin ja Instaan! Someen ylipäätään. Meillä on aika paljon seuraajia ja usko tai älä, täällä käy ihmisiä ostaan meidän tekemiä tavaroita, vaikkei ne mitään Rolexeja ookaan! Mulla on lakimies! Tää tontti on kaupungin seuraavat 25 vuotta.

-Rolex!, Filip sylkäisi ja nyrpisti nenäänsä.

-Mä en harrasta stereotypioita. Ja Rolex on stereotypia.

Huokaisin toivottomana.

-Olkoon mik√§ hyv√§ns√§, mutta t√§√§ tontti…

-Leroux. Ne on maailman parhaita ja tyylikk√§impi√§ kelloja. Ja koska aika on mulle tosi rakas k√§site, m√§ en tykk√§√§ tuhlata sit√§. Eli j√§tet√§√§n t√§√§ tontti nyt kerta kaikkiaan puheista. Kaupungilla on varmasti tontteja…

Filip Lindellin tapa ohittaa sanomiseni alkoi raivostuttaa minua ja annoin palaa niin nopeasti, että mies ei ehtinyt pistää väliin mitään henkareista tai rakkaista kelloistaan.

-Ei niit√§ noin vaan l√∂ydy! T√§√§ kaupunki kasvaa ja paisuu kuin pullataikina, ja joka paikkaan nousee vaan asuntoja. Ja teollisuutontit on kans tiukassa. Sulla on siell√§ saakelin iso tontti itsell√§s. R√§j√§yt√§ koko konttori ja rakenna sen tilalle uusi, hieno ja korkea! Mulla on lakimies ja m√§ teen kaikkeni, ett√§ s√§ joudut taisteleen! Jokaisesta neli√∂metrist√§. Ja m√§ voitan. M√§ voitan ja…

Samalla kun pidin tulikivenkatkuista palopuhettani, Filip huokaisi, katsoi kattoon ja minusta tuntui, että hän nauroi. Sisäänpäin. Lopulta hän katsoi taas minua ja lupasi:

-Näytä mulle ne kuvat tästä henkarista, ja mä puhun sun kanssa tästä tontista.

Suuni valahti epänaisellisesti auki.

-Miksi? Minkä helvetin takia? Onks tää joku vitsi?

-Sä oot kauhee kiroilemaan, vaikkei ees tunneta. Kunnolla ainakaan. Mä ajattelin vaan, että mä voin ehkä auttaa. Kai se on vähintä mitä mä voin tehdä. Ostaa noita ja auttaa kuvauksissa.

Otin puhelimen työpöydältäni hampaitani kirskutellen, avasin kuvagallerian ja annoin laitteen Filipille. Mies selasi kuvat henkareista läpi ja puisti surullisesti päätään.

-Karmeita, hän totesi säälivästi.

-Mähän sanoin, että ne on huonoja.

Mies pyörähti huoneessa ja käveli ovelle. Hän kurkisti pajan puolelle ja sitten hän peruutti, kuin olisi nähnyt silmäkulmastaan jotain mielenkiintoista. Hän nappasi takkini naulakosta, heitti sen työpöydälleni ja alkoi levitellä sitä huolellisin ottein pöydälleni. Olin melkolailla sanaton ja sain puristettua suustani vain:

-Mit√§…?

-Loistavan v√§rinen sininen. Toimii metallia ja hopeaa vasten hyvin. M√§ en oo mik√§√§n luova johtaja tai taiteilija, mutta m√§ oon seurannu tarpeeks monta kertaa sivusta…

Filipin ääni haipui, ja hän napsautti valon pöytälamppuuni ja väänsi sitä ilmeisesti parempaan kulmaan. Hän katseli aikaansaannostaan hetken, käveli ulos huoneestani kuin olisi omistanut pajan ja palasi toinen lamppu kädessään. Mies yhdisti lampun jatkojohtoon ja taiteili sen toiselle puolelle pöytää, kunnes tarttui puhelimeeni ja kysyi:

-MIkä sun suojakoodi on?

-En kai mä sitä sulle anna, murahdin ja ojensin käteni.

Filip työnsi puhelinta minulle ja hyppäsin melkein ilmaan, kun sormenpäämme koskettivat. Päätin, että seuraavalla kerralla antaisin koodin, jos sellainen tarve tulisi. Senhän pystyi ihan hyvin muuttamaan.

Alkoi prosessi, joka näytti olevan tarkkaa touhua. Kaksi henkaria makasivat sinisen takkini päällä, valot hohtivat metallisista kaarista ja Filip räpsi kuvia kauempaa ja lähempää.

-Oisko kolmatta?, hän sitten kysyi.

Minä marssin pajan puolelle ja hain kolmannen. Ehkä viidentoista minuutin kuluttua, kun seisoin jo jalkaani naputellen, kädet lanteilla ja miehen punaruskeaa päätä vihamielisesti tuijottaen Filip suoristautui ja hymyili tyytyväisen näköisenä.

-Kato. Aika iso ero vai mitä?

Katsoin kuvia ja hämmästykseni oli niin suuri, että unohdin vihamielisyyteni.

-Näähän on upeita. Miten sä teit tän?

-Tuu tänne, Filip sanoi pehmeästi ja tarttui minua olkapäistä.

Kävelin tottelevaisesti pää omituisen pyörryksissä pöydän ääreen ja annoin miehen asetella puhelimen käteeni. Hänen kätensä painautui käteni päälle ja ohjasi puhelinta, kun toinen käsi paimensi minua kevyesti vyötäröltä. Kaiken maailman valokuvaukset haihtuivat päästäni tuhkana ilmaan, kun tunsin Filipin kämmenen kädelläni ja kevyen kosketuksen neuleeni läpi. Aistin pitkän vartalon takanani. Aivan lähellä. Niin lähellä, että hukuin sen herkulliseen tuoksuun. Kehoni halusi kipeästi painautua aivan kiinni takanaan hehkuvaan lämpöön. Eikä tyytyä siihen, että se tunsi vain miehen takinliepeiden hipovan kylkiä.

Niin lähellä mutta silti niin kaukana. Purin avuttomasti huultani, kun tunsin henkäyksen hiuksillani.

-Näin.

Sitten kättäni ohjattiin oikeaan kulmaan, ylävartaloani painettiin hiukan eteenpäin ja samaan aikaan kuulin Filipin selittävän:

-Valot on tärkeitä. Nyt sä näät, kuinka metalli hohtaa valojen ansiosta. Ja taustaväri on yhtä tärkeä. Tällainen kylmä, voimakas sininen on tosi hyvä metallia ja hopeaa vasten. Jos sä et itse tiedä, mikä sopii mihinkin niin googlaa. Sieltä löytyy vaikka kuinka paljon vinkkejä.

Filipin suu tuntui olevan aivan ohimollani, mikä oli outoa, koska hän oli minua niin paljon pidempi. Hengitin yhä kiihtyvää tahtia, vartaloni kiristyi oudolla tavalla ja lävitseni kulki samanlaisia väreitä kuin kuumeen noustessa. Siinä samassa mies kehotti:

-Nyt sä voit kuvata.

Käteni vavahti, kun painoin kameran nappia ja Filip naurahti.

-Uudestaan.

Pitelin kamerasta kiinni kuin henkeni olisi riippunut siitä ja otin uuden kuvan. Luojan kiitos se oli terävä. Laskin laitteen nopeasti alas ja suoristauduin. Tunsin hiusteni ja poskeni viistävän Filip Lindellin poskea.

Hän todella oli painanut päänsä alas. Eikä hän nostanut sitä heti ylös. Hän käänsi päätään aavistuksen verran niin, että hänen huulensa käväisivät ohimollani. Hänen kätensä liukui kädeltäni pitkin käsivartta olkapäälleni, ja vasta sitten hän astahti taaksepäin.

Minä seisoin jähmettyneenä paikoilleni.

En edes tajunnut, että olin sulkenut silmäni ja kuuntelin vain veren jyrinää korvissani. Tai sitä, että samaan aikaan nautiskelin kuumasta sykähtelystä jalkovälissäni. En, ennen kuin kuulin miehen sanovan:

-M√§ ostan noita nyt alkuunsa kymmenen. M√§ sisustan aika minimalistisesti, mutta noi tois kivaa s√§rm√§√§…

Silmäni rävähtivät apposen auki ja ravistelin itseni hereille hekumallisesta ja täydellisen tuomittavasta olotilastani.

-Kassa on…, aloitin huomattavan heikolla √§√§nell√§.

-Kiinni. Mä tiedän. Mutta mä luotan suhun. Ota rahat ja laita ne sinne kassaan huomenna. Paljonko toi yks henkari maksaa?

Puristin suuni tiukaksi viivaksi ja käännyin varmasti naama punaisena mutta uutta tahtoa täynnä Filip Lindelliä kohti.

-S√§ lupasit puhua t√§st√§ tontista! Ja nyt s√§ kuuntelet! Sulla ei oo mit√§√§n k√§sityst√§, miten t√§rke√§√§ t√§√§ toiminta on. Tied√§tk√∂ s√§ ees mit√§ me t√§√§ll√§ tehd√§√§n? Millaisia ihmisi√§ ja kohtaloita t√§nne mahtuu? S√§ ajelet varmaan jollain Rolls-Roycella ymp√§riins√§, kylv√§t rahaa sun kylm√§verisille ty√∂ntekij√∂ille, jotka hamuaa vaan lis√§√§ tuottoa ja voittoa ja rahaa sun firmalle ajattelematta, ett√§ t√§ss√§ maassa on ihmisi√§, jotka ei pysty t√∂ihin, vaikka ne haluais. Tai jotka pystyy t√∂ihin ehk√§ osa-aikaisesti tai jonkin ajan kuluttua muttei just nyt. Ja niille t√§√§ paikka on pelastus. Koska muuten ne makais kotona ja niiden ty√∂kyvytt√∂myys vaan uhkais pitkitty√§, kun kukaan mist√§√§n hienosta suuryhti√∂st√§ ei TIETENK√Ą√ĄN palkkaa ty√∂kokeilijaa tai ihmist√§, joka on ollu pitemm√§ll√§ sairaslomalla tai on osaty√∂kykyinen. Eik√§ varsinkaan, jos sill√§ on takana mielenterveyden ongelmia tai vaikka autismikirjon….

Filipin silmät olivat alkaneet säihkyä oudolla tavalla. Aivan kuin hän olisi katsonut jotain kiehtovaa esitystä. Se suututti minua entisestään.

-T√§√§ paikka ei oo mik√§√§n vitsi, joka jyr√§t√§√§n vaan siksi, ett√§ s√§ saat rakentaa t√§h√§n jonku vitun lasipalatsin! Mulla on Bj√∂rnin s√§hk√∂posti ja…

-Lakimies, Filip täydensi karhealla äänellään.

Hän haroi hiuksiaan ja tuijotti silmiini luvattoman kauan, kunnes hän sanoi:

-Tommoinen kyp√§r√§kampaus sopii sulle. Paksu, tummanruskea tukka vaaleaa ihoa vasten. Tuo sun sirot piirteet esille tosi…

-√Ąl√§ yrit√§ ohittaa t√§t√§ asiaa jollain…flirttailulla! Me ei olla treffeill√§!, jyr√§hdin mahtavalla √§√§nell√§ niin pieneksi naiseksi.

Filip Lindellillä oli otsaa virnistää. Anteeksiantamattoman seksikkäästi. Hän nyökäytti päätään ja vastasi:

-Ei. Mutta sovitaanko yksistä treffeistä?

Henkeni salpautui ja auoin suutani kuin kala kuivalla maalla. Mies lisäsi:

-Puhtaasti liikeasioiden merkeiss√§ tietenkin. S√§ kerrot t√§st√§ pajasta, sill√§ m√§ my√∂nn√§n, ett√§ m√§ en tunne t√§n toimintaa kovinkaan hyvin. Jos ollenkaan. Ja sitten me mietit√§√§n teille paikkaa. Formia on vanha perheyhti√∂ alun perin ja Forsmaneilla on viel√§ki osakkeita yhti√∂ss√§ ja maaomistuksia Espoossa. M√§ oon varma, ett√§ ne myy jonku palstan kaupungille, jos yritys saa v√§h√§n hyv√§ntekev√§isyysmainosta…se ei koskaan oo pahitteeksi.

Filip näytti innostuvan asiastaan ja siveli leukansa terävää linjaa.

-Joo. Seh√§n on hyv√§√§ mainosta. Meill√§ ei nyt taidakaan olla isompaa projektia…

-Mainosta!, minä leiskautin synkästi ja jatkoin yhtä terävällä äänellä kuin Filip Lindellin leuka:

-Totta kai. Lisää huomiota ja ostajia valheellisella välittämisellä. Kun Formia on niin valvelutunut, että sen toimitujohtaja ei tiedä hevonpaskaa ees siitä, mitä firman tonteilla tapahtuu.

-Irina. M√§ en oo ehtiny perehtyyn viel√§ kaikkeen. Ja okei. Suomalainen yhteiskunta ja sen…sosiaalipolitiikka ei oo mun vahvuuksia. Mutta ne n√§ytt√§√§ olevan sun vahvuuksia. S√§ kerrot t√§st√§ paikasta, me pohditaan t√§n…pajan sijaintia, me jutellaan. S√§ saat kertoa, miten m√§ susta ymm√§rt√§isin paremmin t√§n paikan arvoa…Vaikka mun t√§ytyy sanoa, ett√§ n√§√§ henkarit on tehny muhun vaikutuksen.

Mies nosti taas yhden henkarin käteensä ja silmäili sitä innostuneesti.

Henkarit. Voi taivas armahda. Filip Lindell ei näyttänyt pääsevän henkareista yli laisinkaan.

-Ne on sata euroa kappale, sanoin tyynen viileästi.

Ja tyhmästi. Mutta minua ärsytti, miten vatsanpohjassani oli kuplinut, kun Filip oli lausunut minun nimeni.

-Sata euroa?, Filip kysyi kiinnostuneesti ja hänen kulmansa kohosivat miltei hiusrajaan.

Sitten hän kysyi:

-Saanko m√§ n√§hd√§ hintalapun tuolla pajan puolella? Kun m√§ olin huomaavinani, ett√§ muut tuotteet…

-Noi on aivan uusia. Siksihän mä niitä kuvasin, keskeytin täysin totuudenmukaisesti ja voitonriemuisesti.

Pidin tauon, nostin toisen henkarin käteeni ja punnitsin sitä muka asiantuntevasti arvioiden, kuten Filip oli tehnyt aiemmin.

-Hyvin harvinaista metalliseosta. T√§√§ design on pitk√§n tuotekehityksen tulos. Yhden ty√∂kokeilijan, joka on ammattimainen…

-muotoilun ammattilainen, tietenkin, Filip keskeytti minut sarkastisesti.

Hyvä että keskeytti. Korvani olisivat saattaneet alkaa heilua elleivät jopa lepattaa. Metalli oli kierrätysromua, Tarmo oli hitsaaja ja design oli yhden ohjaajamme, joka oli opiskellut myös toimintaterapiaa.

-Tietenkin, minä hymisin leuka pystyssä.

Filipin silmät välähtivät ja hän totesi:

-Mä oon ollu niin kauan Sveitsissä, että mä tunnen itteni puoliksi sveitsiläiseksi. Ja jotkut väittää että sveitsiläiset on saitoja.

Mies kaivoi lompakon takkinsa povitaskusta, alkoi latoa pöydälleni sadan euron seteleitä ja totesi leppoisasti:

-Se ei pidä paikkaansa. Tosi hyvä juttu, että mulla on aina käteistä, kun mä en oo vielä tottunu korttimaksamiseen joka paikassa. Mähän saan nää nyt suoraan mukaan, eiks vaan?

Tuijotin h√§keltyneen√§ tuhatta euroa p√∂yd√§ll√§ni ja poskiani alkoi kuumottaa. Minulla ei ollut tapana valehdella, mutta tuo raivostuttava mies…

-Tuota…, aloitin katumus rintaani puristaen.

-Muista laittaa nää 95% alennukseen, kun pistät nää myyntiin. Joku vois muuten syyttää sua huijauksesta, Filip lohkaisi minulle naama peruslukemilla ja kysyi sitten:

-Mit√§ s√§ teet…torstaina? Viiden j√§lkeen?

Tuijotin miestä katse tyhjänä ja toistin:

-Torstaina? En kai mit√§√§n…m√§ p√§√§sen t√§√§lt√§ nelj√§lt√§.

-Hyvä. Mä tuun hakeen sut. Mä laitan sulle mun numeron ja sä laitat mulle sun osoitteen. Jos vaikka olis joku paikkaki jo tarjolla. Einolla on homma hanskassa ja se tuntee Forsmanit kans, jos firmalla ei oo mitään. Ja sitten mä tarjoon sulle illallisen ja me voidaan jutella.

Filip astahti taas lähemmäs, mutta nyt en paennut. Se olisi turhaa kumminkin, selitin itselleni. Sen sijaan katsoin, kuinka mies kumartui ja tunsin hänen käsiensä lasketuvan käsivarsilleni, juuri olkapäiden alle.

-Me ei muuteta tästä mihinkään, ilmoitin hiukan vavahtavalla äänellä.

-Katsotaan sitä ihan rauhassa, Filip mutisi ja lisäsi:

-Musta tuntuu, ett√§ me ollaan jo niin tuttuja ett√§…

Hänen huulensa käväisivät vasemmalla poskellani kevyesti kuin perhosen siipi.

Sävähdin silti.

-Kun tän on oppinu niin tätä on vaikea lopettaakaan, mies henkäisi ja hipaisi toista poskeani.

Minusta alkoi tuntua silt√§, ett√§…sormeni tarttuivat miehen solmion solmuun ja toinen k√§teni nousi hiuksiin, joita olin halunnut koskettaa koko t√§m√§n ajan. Kuulin, kuinka Filip huokaisi. Min√§kin huokaisin. Miehen hiukset liukuivat sormieni lomassa silkkisin√§ ja pehmein√§, ja kun livautin peukaloni h√§nen solmionsa yl√§puolelle ja hyv√§ilin kevyesti kaulakuoppaa, tunsin Filipin suun laskeutuvan taas vasemmalle poskelleni. Nyt se ei vain hipaissut, vaan painautui iholleni.

Tunsin h√§nen suunsa raottuvan ja huulten liukuvan poskellani, kunnes ne saavuttivat suupieleni. Filipin kielenk√§rki k√§v√§isi suupieless√§ni ja min√§ kiskaisin punaruskeita suortuvia ja k√§√§nsin p√§√§t√§ni niin, ett√§ miehen suu painautui omaani vasten. Polttavat kipin√§t r√§tisiv√§t kaikkialla ruumiissani, syd√§meni takoi ja vatsanpohjani tuntui kuumalta ja raskaalta. Se oli taivaallista. Niin taivaallista, ett√§ voisin aivan hyvin ainakin katsoa muita tontteja…

Järjen valo välähti palamaan aivoissani ja peruutin nopeasti irti Filipistä.

-Tää tosiaan on oma maailmansa, Filip totesi ääni entistä karheampana ja jatkoi:

-Yleensä mä suutelen ilmaa, mutta täällähän ajautuu automaattisesti aivan erilaiseen kulttuuriin. Mä tykkään tästä paljon enemmän kuin sveitsiläisestä.

-Se s√§hk√∂posti…, aloitin k√§he√§ll√§ √§√§nell√§, vihaisena itselleni.

-Katotaan sitäki torstaina. Mä otan loput seitsemän henkaria tuolta pajan puolelta.

Filip kääntyi mennäkseen henkarit mukanaan, ja minä katsoin silmät vieläkin sumeina suoraryhtistä, huoliteltua hahmoa, jonka punaruskeat hiukset eivät olleet enää aivan niin huolitellut.

Eroottisia tarinoita -lukujen verkkokauppa Holvissa

OSTA PAJA 2-3 T√ĄST√Ą!

OSTA PAJA 4-5 T√ĄST√Ą!

OSTA PAJA 6-8 T√ĄST√Ą!

OSTA PAJA 9-12 T√ĄST√Ą!

Paja on julkaistu myös kirjana!

PAJA *

Lue lisää tarinoita

Opettaja ūüĒ•ūüĒ•

Heräsin hitaasti ja vastentahtoisesti, kun aurinko tuntui häikäisevän, vaikka silmäni olivat vielä kiinni. Suuni maistui happamalta, silmäni tuntuivat turvonneilta ja ohimoissani jyskytti. Tapailin muistikuvia edellisillalta, ja kun tavoitin ne, vatsaani viilsi häpeä...