ENKELI ūüĒ•

Julkaistu

15.4.2021

Oli perjantai-iltapäivä ja olin raivoissani. Annika markkinointitiimistä oli juuri jättänyt irtisanoutumisilmoituksensa ja ilmoittanut haluavansa erota ilman irtisanomisaikaa. Ystävällinen, leppoisa, järkevä Annika. Toinen kahdesta ihmisestä, jotka yrityksessä lisäkseni tiesivät edes jotain markkinoinnista. Päässäni kihisi ja mieleni teki mennä ja rikkoa jotain.

Jos minulla olisi ollut pesäpallomaila työpöytäni vieressä, olisin marssinut huitomaan muutaman tietokoneen näytön tuhannen pillun päreiksi. Olin tehnyt jo vuoden yli kuusikymmentätuntisia työviikkoja, yrittänyt keksiä edullisia myynnin ja markkinoinnin edistämistoimia, laskenut yrityksen tulot ja menot jokaista senttiä myöten talouspäällikön kanssa useaan otteeseen, ahdistellut tuotekehitystä uusien vetävien tuotteiden keksimiseksi ja ennen kaikkea yrittänyt vakuuttaa itselleni, että isoisäni perustama yritys pysyisi vielä jollain ihmeen kaupalla pystyssä.

Olin hirvittävän väsynyt, pysyin koossa lähinnä kahvin voimalla ja tiesin kyllä, että ihmiset ympärilläni olivat alkaneet karttaa minua. Todennäköisesti alituinen vaitonaisuuteni ja huonotuulisuuteni oli aiheuttanut ainakin osittain viimeisimmänkin katastrofin. Jossain vaiheessa olin kadottanut kykyni olla aidosti kiinnostunut ihmisten elämästä tai tekemisistä Рelleivät ne liittyneet suoraan Linnan Makea Oyj:n tavoitteisiin tai tuloksiin. Ja koska Linnan Makea Oyj ja sen lähestyvä tuho olivat kaikki, mitä elämässäni tällä hetkellä oli, en pystynyt korjaamaan käytöstäni.

Heräsin joka aamu rinta ahdistuksesta puristaen, puskin päivät lävitse raskain mahdollinen keilapallo mahassani ja illalla joko otin viiniä tai nukahtamislääkettä nukkuakseni edes viisi, kuusi tuntia. Ja joku sitten piti toimitusjohtajan titteliä hienona.

Livahdin vasta muutama vuosi takaperin rakennetun hallintosiiven alakertaan, jossa oli eniten yksityisyyttä tarjoava vessa Рei koppeja ja tukeva ovi minun ja muun maailman välissä. Kohtuuton viha paloi sisälläni ja tiesin, että kyse ei ollut vain Annikasta. Vihasin tilannetta johon olin joutunut, vihasin ympäristöä jota en tuntenut hallitsevani ja vihasin itseäni, kun en keksinyt ratkaisua ongelmiini ja kestänyt painetta.

Katsoin peiliin ja vastaan tuijotti kalvakka, kapeakasvoinen nainen, joka oli vielä pari vuotta aiemmin näyttänyt ikäistään nuoremmalta. Nyt jatkuvasti tuimassa rypyssä olevat kulmat ja alaspäin vääntyneet suupielet saivat minut näyttämää 39 vuotta vanhemmalta. Ruskeat hiukset oli sidottu tiukalle, käytännölliselle solmulle niskaan, vihreänharmaiden silmien ympärykset olivat tummat meikkivoiteesta huolimatta ja huulipunani oli kulunut pois vähintään kymmenen kahvikupin ansiosta.

Hengitin syvään ja yritin rauhoittua. Ei ollut minun vikani, että isä oli ollut alkavan muistisairautensa takia kykenemätön pitämään kaikkia faktoja mielessään, kun hän oli varoituksista huolimatta päättänyt levittäytyä Venäjän markkinoille ja rakennuttanut suuren, loisteliaan tuotantolinjan, jolle oli palkattu myös kymmeniä uusia työntekijöitä. Ja koska pääosa hallituksen jäsenistä oli tottunut siihen, että isä tiesi, mitä hän teki, kukaan ei ollut puuttunut hänen tekemisiinsä.

Olisit voinut käydä vähän useammin hänen luonaan ja olisit huomannut, ettei kaikki ollut kunnossa.

Toisin kuin monen varakkaan perhefirman vesa minä en ollut halunnut tehdä töitä vain perheen yrityksessä, vaan olin hankkinut elintarvikealan maisterin tutkinnon, sitten kauppatieteiden kandin ja tehnyt töitä parissakin suuressa yrityksessä ennen kuin olin palannut juurilleni olosuhteiden pakosta. Vaihtoehtoja ei juuri ollut. Isä sairasti Alzheimeria ja nuorempi sisareni oli taiteilija, jota ei perhefirman johtaminen olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Ennen Linnan Makeaa olin ollut töissä savolaisessa, pienemmässä makeisfirmassa ja olin tuudittautunut siihen, että viikottaiset puhelut isän kanssa riittivät pitämään minut ajan tasalla. Olin huomannut hänen toistelevan samoja asioita keskusteluidemme aikana, mutta olin pistänyt sen vain laajentumisesta johtuvan stressin piikkiin.

Nyt olin sitten tässä. Nojasin pesualtaaseen, kun sanat yt-neuvottelut, yrityssaneeraus ja konkurssi pyörivät päässäni kuten joka päivä nykyisin. Yhtäkkiä kurkkuani puristi niin, etten tuntunut saavan henkeä ja silmäni alkoivat kostua. Mäjäytin käteni peilin viereen kaakeleita vasten ja pysäytin tilanteen etenemisen holtittomaksi nyyhkimiseksi. Itsesääli ei auttaisi mitään. Minun pitäisi keksiä meille joku markkinointiin ja se ei kävisi helposti, kun tehtaamme sijaitsi Porvoon ja Kotkan välimaastossa, olimme tehneet tappiota kaksi vuotta ja tarvitsin ihmisen tiimiini mahdollisimman pian Рmääräaikaiseen projektiin. Markkinointi olikin ainoa, johon minun oli pakko rekrytoida. Kaikki muut palkkaamiset olivat katkolla.

Lähdin takaisin yläkertaan ja huoneeseeni. Kello oli vasta viisi iltapäivällä, mikä oli minulle varhainen aika poistua, mutta tänään heilautin kassini olkapäälleni ja kävelin huhtikuun aurinkoon. Ajomatka Porvooseen, jossa minulla oli moderni kolmio keskustan tuntumassa, kesti vain puoli tuntia ja olin helpottunut päästessäni kotiin. Laitoin saunan päälle ja kaadoin itselleni suuren lasillisen ranskalaista cabernet sauvignonia.

Avasin läppärini ja pyörittelin aikani myyntilukuja. Ne eivät olleet huonoja. Tai ne eivät olisi olleet, jos uutta, hienoa, velaksi ostettua tuotantolinjaa ja sen myötä syntyneitä palkkakustannuksia ei olisi ollut olemassa ja Venäjän kauppa olisi vetänyt. Linnan Makea oli tunnettu erityisesti suklaastaan ja sen myynti oli viime aikoina jopa noussut, mutta vain Suomessa.

Olimme yrittäneet tunkeutua Venäjälle luomusuklaana ja kokeilleet erilaisia tuotteita, jotka sisälsivät esimerkiksi suomalaisia marjoja, mutta vain vähän aikaa sitten yksi maan suurimmista valmistajista oli aloittanut samantapaisten tuotteiden myynnin paljon halvemmalla. Asiaa ei auttanut suomalaisten ja muun maalaisten suklaavalmistajien kilpailu markkinoista. Linnan Makea oli pieni yritys niiden rinnalla ja vaikka tuotteemme edustivat varmasti enemmän käsityöläisyyttä ja olivat parhaista raaka-aineista valmistettuja, se ei kilpailussa auttanut. Ei tarpeeksi.

Lähdin saunaan punaviini ja jokapäiväiset ongelmat aivoissani huristen ja melkein nukahdin lauteille. Kun havahduin, oloni oli ahdistava ja haparoin tien suihkuun ja siitä takaisin sohvalle. Yritin tarkentaa katsettani läppäriin ja kaadoin lisää viiniä, mutta rintaani puristi oudosti ja minua pyörrytti. Happi tuntui loppuvan huoneesta, korvissani alkoi soida kuin kymmenet autot olisivat tuutanneet yhtäaikaisesti ja pahoinvointi velloi sisälläni. Kun kohotin käteni eteeni, se vapisi kuin horkassa.

Sydänkohtaus, tajusin hämärästi ja tartuin nopeasti puhelimeen. Painelin hätäkeskuksen numeron ja haukoin ilmaa keuhkoihini, jotka eivät sitä tuntuneet haluavan ottaa vastaan. Sain vaivoin sammallettua nimeni, oireeni ja osoitteen ja asetuin sohvalle puoli-istuvaan asentoon. Ovikello soi pian ja kampesin vaivalloisesti horjuville jaloilleni.

Kaksi punaisiin asuihin sonnustautunutta miestä astui rivakasti sisään. Toinen, vanhempi miehistä, toivotti nopeasti iltaa ja kysyi, missä minua voitaisiin tutkia. Päästin hänet sisälle, mutta sitten polviani alkoi heikottaa ja nojasin seinään, kun maailma ympärilläni tuntui pimenevän.

-Hei!, kuulin yläpuoleltani huolestuneen huudahduksen ja sitten käsivarsiini tartuttiin lujasti ennen kuin ehdin vajota maahan.

Päässäni pyöri vinhasti ja sitten minusta tuntui, että koko vartaloni keinahti. Tajusin, että ensihoitaja oli nostanut minut syliinsä ja kuulin kaukaa toisen hoitajan äänen:

-Hyvin tehty, prinssi Urhea.

-Tosi ammattimaista. Ei edes tiedetä, mikä potilasta vaivaa, matala ääni yläpuoleltani sanoi synkkään sävyyn.

Jostain syystä oloni ei enää tuntunut niin huonolta ja raotin silmiäni juuri, kun minut syliinsä ottanut hoitaja laski minua sohvalle. Mies oli minua varmasti kymmenen vuotta nuorempi ja panin merkille upeat käsivarsilihakset, suuret taivaansiniset silmät ja kullanvaaleat hiukset. Kuin enkeli, mieleeni juolahti minulle epäluonteenomaisen runollisesti.

-No niin, pystytkö kertoon mikä on vointi, vanhempi, harteikas ja miltei kalju mies kysyi asiallisella äänellä.

-Sy-syd√§n hakkaa, huono olo, vapinaa…en saa henke√§…

-Riisutaanpa tota kylpytakkia ja katotaan ekg, nuorempi totesi, kun toinen mies jo availi laitteita. Oloni saattoi tuntua muuten jo paremmalta, mutta sydämeni tuntui hakkaavan entistä holtittomammin, kun tuijotin avuttomasti sinisimpiin silmiin, jotka koskaan olin nähnyt.

Mies avasi kylpytakkini vyön ja paljasti alastoman vartaloni. Minulla ei ole edes alushousuja, ajattelin hämärästi, mutta olin sen verran helpottunut saadessani apua, etten jaksanut kainostella. Tunsin, kuinka iholleni liimattiin läpysköjä ja äkkiä olin johtoja täynnä ja kytkettynä laitteeseen, joka hurisi ja työnsi ulos paperia.

-Ihan normaali käyrä, syke on vaan koholla, vanhempi mies totesi ja nuorempi nyökkäsi katsahtaen paperiin.

-Kyllä sen on pakko olla joku kohtaus!, vastustin sohvan pohjalta.

-Millanen päivä sulla on tänään ollu? Mitään erityistä?, nuorempi kysyi ja alkoi irrottaa minua johdoista.

-V√§h√§n stressaava. Mutta se nyt on normaalia. Juonu aika paljon kahvia…ja nyt saunassa alko tuntuun pahalta.

-Mitä se vähän stressaava tarkottaa?, mies tiedusteli ruiskukansiniset silmät kasvoihini kiinnittyneinä.

√Ąrtymys leimahti sis√§ll√§ni. Mit√§ minun p√§iv√§ni kenellek√§√§n kuului?

Mies siirsi kylpytakkini liepeet hellästi takaisin päälleni, mutta olisin voinut vaikka vannoa, että hän vilkaisi vartaloani vähemmän ammatillinen välähdys silmissään. Omituinen heikotus katkaisi pahantuulisuudestani terän.

-No mun työntekijä otti loparit pahaan aikaan ja tässä on ollu pitkään aika paljon painetta, mutisin vastentahtoisesti.

-Ootko sä nukkunu?, enkelimies kysyi ärsyttävästi ja siirsin katseeni sivuun Рhänen hauikseensa.

Voi herranjumala. En varmaankaan ollut kuolemaisillani, jos jaksoin kiinnostua tuntemattoman miehen käsivarresta näin paljon.

-Huonosti, totesin melkein murjottavalla äänellä.

Vanhempi mies teki merkintöjä kannettavalle tietokoneelle, kun nuorempi lopulta kysyi:

-Onko sulla koskaan ollut paniikkikohtausta?

_____________________________

Kahden viikon kuluttua olin miltei unohtanut nöyryyttävän paniikkikohtaukseni, joka oli varmistunut käydessäni päivystyksessä. En ollut suostunut ottamaan mitään pysyvää lääkitystä vaivaan ja inttänyt, että elämäntilanteeni muuttuisi kyllä pian, joten nyt kassissani oli vastaisen varaksi diapamia. Olin aluksi ajatellut olla hakematta sitäkään apteekista, mutta ajatus siitä, että saisin vastaavanlaisen kohtauksen töissä, oli saanut minut lopulta taipumaan.

Siniset silmät välähtivät taas mielessäni ja työnsin ne päättäväisesti pois. Olin ollut sairas, heikossa tilassa ja se tosiasia, että joku jaksoi nostaa 175-senttisen ja 75 kiloisen naisen niin kevyesti syliinsä, oli sekoittanut pääni. Muistutin itselleni, että varaisin pitkästä aikaa ajan Henriltä Рse auttaisi oireisiini takuuvarmasti.

Tuijotin luetteloa Pietarin ja Moskovan lähistöllä sijaitsevista sopivista maahantuontiliikkeistä ja muista vaihtoehdoista, joihin tuotteitamme voisi kaupata. Miltei kaikkiin oli jo otettu yhteyttä, tuloksetta. Kun tavara jäi hyllyille, ostajat eivät ottaneet epäonnistunutta tuotetta enää valikoimiinsa. Puhelimeni pärähti soimaan ja kun näin ruudulla tuntemattoman numeron, huokaisin. Mitähän nyt?

-Birgitta Linnalaakso, vastasin äreästi.

-Kauko täällä hei, kuulin möreän, hyväntahtoisuutta hohkaavan äänen toisessa päässä.

-Kuka Kauko?, ehdin kysyä ennen kuin päässäni välähti.

Oli vain yksi Kauko, joka esittäytyisi minulle ilman sukunimeä ja se oli isän pitkäaikainen ystävä ja Suomen suurimpiin kuuluvan makeistehtaan johtaja. Kauko Hellevaara oli omistanut aikoinaan oman keksi- ja korpputehtaan, mutta myynyt yhtiönsä kilpailijalle ja siirtynyt sen palkkalistoille. En ollut tavannut Kaukoa vuosiin, mutta nuorempana hän oli ollut vakiovieras kotonamme ja muistin vierailleeni lapsena hänen perheensä kotona.

-Ai Kauko, henkäisin nopeasti ja kysyin hiukan uteliaana:

-Mitä kuuluu?

-Mulle kuuluu ihan hyvää, mutta mä kuulin sun isältä, että sulla on vähän vaikeuksia.

Kaukolla ei ollut ollut tapana kierrellä ja kaarrella, eikä mikään ollut näköjään muuttunut. Isällä oli näköjään ollut kirkas hetki, kun hän oli jutellut ystävänsä kanssa tai sitten Kauko oli törmännyt setääni Raimoon, joka istui hallituksessa.

-Niin. Vähän ongelmia Venäjän markkinoilla, totesin lyhyesti ja melkoisen torjuvalla äänellä.

Vuosisadan vähättelevin ilmaisu, mutta en ollut sillä tuulella, että olisin halunnut isällisiä neuvoja, kun olin mielestäni tehnyt kaiken, mitä tehtävissä oli.

-Mä kuulin, että sä tarttisit markkinointi-ihmistä sinne sun tiimiin ja mulla olis sulle tosi hyvä ehdokas, Kauko aloitti ottamatta kantaa vastaukseeni.

Uutinen kuulosti liian hyvältä ollakseen totta ja kysyin epäluuloisesti:

-Okei. Kuka sulla on mielessä?

-Mun poika. Leo. Muistatko sä sitä?

Jos oikein muistin Kaukolla oli sekä poika että tytär, mutta en muistanut heistä kumpaakaan. Toisaalta, molemmat lapset olivat nuorempia kuin minä, enkä ollut teini-iän jälkeen tavannut Kaukoakaan kuin satunnaisesti entisessä kodissani. Karvani alkoivat nousta pystyyn. Saatoin olla itsekin varakkaan sukuyrityksen jälkeläinen, mutta en pitänyt ajatuksesta, että Kauko ja isä Рtai Raimo Рyrittivät selkäni takana junailla kriittiseen paikkaan jotain kultalusikka suussa syntynyttä vapaamatkustajaa, joka oli ilmeisesti itse niin avuton, ettei saanut töitä ilman isäänsä.

-En muista, vastasin viileästi, mutta olin jo niin epätoivoinen, että minun oli pakko kysyä:

-Millainen tausta sillä on?

Kauko rykäisi vaivautuneen kuuloisesti. Ei mikään hyvä merkki.

-No. Se opiskeli tradenomiopintoja heti lukion j√§lkeen ja oli t√§√§ll√§ monta vuotta t√∂iss√§ sek√§ kes√§ll√§ ett√§ ty√∂harjoitteluissa. Sit se oli pari vuotta meid√§n markkinointitiimiss√§, mutta p√§√§tti vaihtaa alaa hmmm…henkil√∂kohtaisista syist√§. Nyt se on kuitenki tehny tradenomin paperit ty√∂n ohessa ja opintovapaalla ja sill√§ on sellanen el√§m√§ntilanne, ett√§ se ei tahtois en√§√§ tehd√§ vuoroty√∂t√§. Nykyisiss√§ hommissa se ei onnistu. P√§iv√§ty√∂ siis.

Helvetin hienoa. Tarjolla oli tuuliviiri luuseri, jolla oli kokemusta markkinoinnista vuosien takaa. Ja mitä ihmettä Leo Hellevaara oli siirtynyt tekemään, jos hän nyt teki vuorotyötä?

Purin hampaani yhteen, etten olisi tiuskaissut jotain sopimatonta ja jatkoin kuuntelemista.

-Niin. Leo oli…siis ON…tosi lahjakas markkinoinnissa ja m√§ olin aika pettyny, kun se ei jatkanu firmassa. Se olis taatusti noussu nopeasti johtoteht√§viin.

Pyörittelin silmiäni. Todella puolueeton mielipide todella puolueettomalta taholta.

-Raportoiko se sulle sillon kun se oli teillä töissä?, kysyi hiukan imelästi.

Kauko ei tuntunut häiriintyvän.

-Ei, ei, tietenkään!, hän vastasi nopeasti ja hörähti.

-Se oli meid√§n Annelin peukalon alla. Tiukka tytt√∂. Ja tosi taitava. Tai no, Anneli nyt ei oo en√§√§ mik√§√§n tytt√∂. Tais t√§ytt√§√§ viiskymment√§ viime vuonna…n√§ytt√§vi√§ projekteja, Keski-Eurooppaan…on nyt markkinointijohtaja t√§√§ll√§…

Osa Kaukon horinoista meni ohi korvieni, kun mietin tilannettani. Minulla ei ollut paljon vaihtoehtoja ja voisin pyytää Anneli-tytöltä mielipidettä Leo Hellevaarasta. Saisin ainakin puolueettomamman arvion.

-Milloin se on viimeksi tehny töitä markkinoinnissa?, kysyin viimein, kun Kauko oli lopettanut muistelonsa.

-Mit√§h√§n siit√§ nyt on…, Kauko pohti ja mutisi sitten melkein itsekseen:

-Kyllä siitä varmaan on melkein kymmenen vuotta.

Mieleni teki pamauttaa pääni työpöytään. Kymmenen vuotta! Se oli ikuisuus alalla, jolla uudet tuulet tuiversivat joka vuosi. Jo pelkästään sosiaalinen media oli kehittynyt valtavasti siinä ajassa.

-Mutta se on kyll√§ seurannu koko ajan markkinoinnin uutisia ja erikoistu siihen nyt, kun se valmistu…parhain arvosanoin muuten. Ja sill√§ on suhteita. Mun kautta ja omiaan. Se oli aikanaan Ven√§j√§ll√§ v√§h√§n aikaa koulun kautta ja sitten opintovapaallakin ja…

Mielenkiintoni nousi absoluuttisesta nollapisteestä viimein aavistuksen korkeammalle.

-Puhuuko se venäjää? Mitä suhteita sillä on?, kysyin nopeasti.

-No kyll√§ se on opiskellu ven√§j√§√§¬† jo yl√§asteelta ja sill√§ on yhteyksi√§ ainaki joihinki mun tuntemiin ihmisiin ja sitten omia tuttavuuksia…yks sen entinen heila on v√§hitt√§iskauppaketjun johtajia ja toinen joku…julkkiskokki.

Puraisin ajatuksissani huulta niin kovasti, että melkein kiljaisin. Suhteilla ratsastamista. Heiloja. Epämääräisiä uravalintoja. Vuosien tauko. Mutta toisaalta kontakteja ja venäjän kielen taito. Leo kuulosti parhaimmillaankin ristiriitaiselta ehdokkaalta, mutta paljon paremmalta kuin kukaan tähänastisista vaihtoehdoista.

-Miks se haluaa takas markkinointiin. Mitä se on tehny tässä välissä?, hoksasin kysyä.

Kauko huokaisi toisessa päässä ja totesi sitten ykskantaan:

-Mitä jos mä annan sulle sen puhelinnumeron, niin voitte sopia haastattelusta? Saa poika itse selvittää historiaansa. Mutta älä heti soita. Mä en oo vielä kertonu sille, että mä otin suhun yhteyttä.

Olin jo sen verran utelias, että myönnyin heti ja minua helpotti tietää, että Leo ei ollut ollut niin saamaton, ettei ollut osannut itse soittaa.

-Selvä. Pääseekö se lyhyellä varoitusajalla?

-Joo. Se on jo irtisanoutunu hommistaan. Sillä oli jo yks paikka tiedossa, mutta tää on paljon haastavampi. Ja jos jotain, niin haasteista Leo on aina tykänny.

Minulta melkein pääsi hysteerinen nauru. Jos haastavalla tarkoitettiin samaa kuin jääpalan pitäminen kiinteässä muodossa sadan asteen saunassa, silloin Kauko varmaankin osui ilmaisussaan oikeaan. Sanoin kuitenkin vain kohteliaat hyvästit ja annoin Leon yhteystiedot Marille, joka toimi sekä sihteerinäni että viestintä- ja markkinointiassistenttina. Sitten aloin pohtia mahdollisuuksia saada osakkeenomistajat pumppaamaan yhtiöön hiukan lisää rahaa, jolla saisin lisäaikaa.

__________________________

Haastattelupäivänä olin sonnustautunut pelottavimpaan sotisopaani: hyvinistuvaan ja kalliiseen Hugo Bossin mustaan jakkupukuun, jonka alla oli yhtä lailla musta paitapusero. Kynähameeni oli niin tiukka että se soi ja jaloissani minulla oli kymmensenttiset korot, joilla nousin pituudeltani korkemmalle tai ainakin yhtä korkealle kuin useimmat miehet, minkä olin huomannut hermostuttavan joitakin kaksilahkeisia.

Mari istui pienessä neuvotteluhuoneessamme jo valmiina ja ähräsi kysymystensä kanssa. Hän oli taitava organisoija ja pikkutarkka tekijä, mutta innovatiivinen tai luova hän ei oikein ollut ja siksi toivoinkin, että Kaukon pojassa olisi riittävästi Marilta Рja myönnettäköön Рjossain määrin myös minulta puuttuvia ominaisuuksia.

-Mari m√§h√§n sanoin, ett√§ sun ei tartte tehd√§ mit√§√§n kysymyslistaa. Antaa menn√§ omalla painollaan…, ehdin aloittaa, kun Marin puhelin jo soi.

Mari oli ohjeideni mukaisesti antanut sekä minun että oman numeronsa ja nyt mielessäni välähti hiukan pirullinen sana. Pelkuri. Eikö tuuliviiri isän lellipentu uskaltanut soittaa suoraan toimitusjohtajalle?

-Se on Leo, Mari alkoi hössöttää.

En ehtinyt vastata, kun Mari alkoi puhua puhelimeensa ja liikehtiä kohti ovea lähteäkseen vastaan.

-Hei!… Joo, niin on! T√§√§h√§n on kuin olis jo kes√§. Niin. Mustakin on tosi kiva tavata…hihihihiii…oon m√§ kattonu…Konttori on mun lemppareita. Brittiversio tietenki. Ai Birgitta…hihihihi…No ei!

Katsoin silmät selälläni, kun varovainen ja ujo Mari Рminun Marini, jonka olin tuntenut iäisyyden Рkihersi ja kikatti kuin viisitoistakesäinen, ihastukseensa törmännyt tyttölapsi. Eikä Mari ollut edes tavannut koko miestä. Jos Leo Hellevaara oli yhtä hyvä markkinoimaan yritystä kuin itseään, meillä tosiaan saattoi olla mahdollisuuksia.

No, minua ei niin vain hurmattu, ajattelin sitten tiukasti. Naputtelin samana päivänä punaisiksi maalaamiani kynsiä vihkoon ja odotin vierasta saapuvaksi. Aloin jo ihmetellä, mihin Mari ja vieraani olivat jääneet, kun kuulin hengästynyttä, innostunutta sopotusta, jonka lähde aivan ilmeisesti oli Mari ja sitten matalan, huvittuneen äänen vastaavan aika ajoin sihteerini puhetulvaan. Muistikohan Mari, että hän oli naimisissa?, mietin hetken, mutta kun äänet lähestyivät, nousin seisomaan ja keskityin odottamaan, mitä ensivaikutelma Leosta minulle kertoisi.

Nostin leukaani, kohensin ryhtiäni ja työnsin rintaani ulospäin, kun ovi lennähti auki. Pieni ja vaalea Mari kipitti edellä ja viittoi minuun.

-Tässä on meidän toimitusjohtaja Birgitta Linnalaakso.

Kasvoille loihtimani asiallisen tyyni naamio oli mureta sillä sekunnilla, kun edessäni seisovan miehen kuvajainen välittyi verkkokalvoiltani aivoihini. Oliko tämä jotain pilaa? Oliko joku pystynyt vakoilemaan fantasioitani? Oliko tämä jokin kummallinen virhe?

Purin leukaluuni niin lujaa yhteen, etten olisi ihmetellyt vaikka ne olisivat natisseet. Vaikken oikein ymmärtänyt miten, enkelimieheksi nimeämäni ensihoitaja seisoi nyt neuvotteluhuoneessamme siniset silmät loistaen ja tyrmäävän säteilevä hymy huulillaan. Sisälläni värähti ja polttavan kuumaa laavaa tuntui valuvan pitkin selkäpiitäni, kun vilkuilin kullanvärisiä, taipuisia hiuksia, korkeita poskipäitä ja uskomattoman värisiä silmiä. Silmäni livahtivat kuin pakotettuina vahvalle vartalolle, jota verhosi kirkkaansininen ja herkullisen tiukka t-paita ja upeasti istuvat vaaleansiniset farkut.

Ei kovin hyväksyttävä työhaastatteluasu toimistoihmiselle, mutta kukaan tervejärkinen heteronainen tuskin välittäisi sellaisesta pikkuseikasta, kun tarjolla oli sellaiset näkymät. Sitten unohdin himokkaat ajatukseni ja pukukoodit, kun muistin, millaisissa merkeissä olimme edellisen kerran tavanneet. Ihoani kihelmöi kaikkialta ja kylmä hiki puski niskaani.

Tämä mies oli kantanut minut sohvalle, kun olin miltei pyörtynyt. Tämä mies oli nähnyt minut alasti. Tämä mies tiesi häpeällisen salaisuuteni Рettä olin saanut paniikkikohtauksen.

Taivaan kiitos h√§n ei sent√§√§n tiennyt, ett√§ h√§n oli esitt√§nyt jo viikkoja t√§htiroolia seksi√§ tihkuvissa ja eritt√§in todentuntuisissa unissani. Miehen silmiss√§ v√§l√§hti tunnistamisen merkiksi ja puristin suuni viivaksi. Uskaltaisipa vain…

-Päivää, mä olen Leo Hellevaara, mies sanoi muodollisesti matalalla äänellä ja käveli minua kohti käsi ojossa.

Hengähdin helpotuksesta. Tietenkään hoitoalan ihminen ei voinut ottaa puheeksi paniikkikohtaustani ulkopuolisen kuullen.

-Me tavattiinkin viimeksi vähän eri merkeissä, hän sitten totesi kulmat hiukan koholla.

Lue lisää tarinoita

Lilith tutkii: Olisiko minusta subiksi? & Uutisia

Hei! Lyhyt päivitys tähän radiohiljaisuuteen. Uusi tarina on tulossa viimeistään ensi viikolla ja jatkan jatkotarinoiden rustaamista. Haluan vain valmistella pohjan tälle tarinalle hyvin ja siksi olen pantannut ensimmäisiä lukuja. Tulossa ovat kuitenkin.:) Jos joku...

Tuomari ja Kruunu STORYTELissä ja NEXTORYssä

Hei! Olen viime aikoina kärsinyt - kuten somessa olen valitellut - kärsinyt kodin ötököistä ja sairastamisesta ja alan vasta nyt oikeastaan päästä kintuilleni. Uutta tarinaakin olin työstänyt, mutta melko hitaasti ihan flunssan takia ja osittain siksikin, että olen...

Lyhyet likaiset: Sijoittaja 4

Moi! Kesä hurahti niin nopeasti ohi, että en ehtinyt paljon muuta kirjoittaa kuin kulloinkin kesken olevaa tarinaa. On kuitenkin kiva joskus tavata ihmisiä ja tehdä muutakin kuin möllöttää sohvan pohjalla. Nyt sohvailuaika on taas kuitenkin alkamassa, ja kun en vielä...

Sijoittaja 4

Makasin vielä huohottaen auringonpaisteisella kannella, kun varjo lipui ylleni ja tajusin Hannun saapuneen paikalle. -Viis minuuttia vesillä ja sä oot jo sotkenu patjan. Tuhma huora, mies kehräsi ja pyöräytti minut kontilleni. Tunsin sormien laskeutuvan juuri...

TUOMARIn viimeiset luvut ja kirja on kaupassa!

Hei! Olen ollut viime aikoina kiireinen ja Tuomarin kirjoittamine venyi  - osin kyllä siksikin, että viimeiset luvut ovat aika pitkiä. Toisaalta kustannussopimus ja siihen liittyvät asia mietityttivät siinä määrin, että välillä oli vaikea keskittyä kirjoittamaan. Nyt...